Maanantaiaamuna aamukahvia juodessani luin sarjakuvafestareilla Vuoden sarjakuvablogi 2017 -palkinnon saaneen Jiipu Uusitalon Tajukankaan kutoja -blogin uusinta julkaisua. Tämän viikon julkaisu käsitteli muun muassa Finlaysonin puuvillatehtaan historiaa, jota Työväenmuseo Werstas esitteli Pumpuliplikkojen jäljillä -kierroksella.

Uusitalo on piirtänyt oppaan ja tälle muutaman puhekuplan, joista yhdessä lukee “amerikkalaisesta orjapuuvillasta tehtiin kangasta Venäjän markkinoille”.

Lause sai minut pysähtymään pitkäksi aikaa. Asia ei sinänsä ollut täysin uusi, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi. Olen asunut lähes koko elämäni kahdessa pumpuliplikkojen kaupungissa, Forssassa ja Tampereella, mutta en juurikaan ole ajatellut, miten nämä rakastamani kaupungit kytkeytyvät kolonialismin ja orjuuden historioihin.

Tunnen kuuluvani kotikaupunkieni historian kautta jatkumoon, jossa yritykset ovat vastuullisia ja tuottavat paljon hyvää.

Suomessa on tapana ajatella, että kolonialismi ja orjuus tapahtuivat jossain tuolla kaukana, meistä irrallaan. Korkeintaan olemme itse joutuneet kolonisoiduksi. Ensin sen teki Ruotsi ja sitten Venäjä. Joskus muistetaan sivulauseessa mainita, että Suomen valtiolla on ollut ongelmallinen suhde saamelaisväestöönsä.

ILMOITUS

Kuten tietokirjailija Anna Pöysä kirjoittaa Aamuyön lapset -blogissaan, Suomessa on kolonialismiin liittyvissä kysymyksissä vallalla viattomuuden diskurssi. Viattomuuden diskurssin ylläpitäminen on helppoa. Onhan paljon mukavampaa ajatella meidän suomalaisten ihan itse rakentaneemme oman hyvinvointimme kuin ajatella, että se onkin revitty jonkun toisten selkänahasta.

En voi olla ajattelematta hiljattain lukemaani Octavia Butlerin Kindred-teosta, jossa päähenkilö joutuu 1970-luvun Kaliforniasta 1800-luvun alun Marylandiin plantaasille ja saa omin silmin ja omissa nahoissaan todistaa, millaista oli elää orjana.

Butler on sanonut, että hänen piti silotella orjuuden kuvauksia, ettei karkottaisi lukijoita kokonaan. Silottelusta huolimatta lukukokemus jäi elämään mielessäni hyvin vahvana ja aktivoitui taas ajatellessani kehräämöjä ja kutomoja kummassakin kotikaupungissani.

Opin lapsena, että Finlayson oli hieno yhtiö, jonka ansiosta kotikaupunkini ylipäätään oli olemassa. Vaikka tosiasiassa forssalainen tekstiiliteollisuus liittyi Finlaysoniin vasta myöhemmin.

Yhtiön historiasta en muista kuulleeni sen nurjia puolia – globaaleja kytköksiä orjuuteen tai lapsityövoiman käyttöä. Patruuna Wahrenin ja yhtiön ansioiksi on kyllä luettu monet edistysaskeleet koulutuksen ja terveydenhuollon saralla. Tärkeitä asioita totta kai nekin.

Lapsena opitut positiiviset historiakertomukset istuvat syvässä ja soivat korvissa Mika ja Turkka Malin sävelin.

Nyky-Finlayson on ottanut näkyväksi roolikseen yhteiskunnallisen kantaaottavuuden. Joka kerta yhtiön ajaessa sosiaalista oikeudenmukaisuutta, sydämessä läikähtää lämpimästi. Tunnen kuuluvani kotikaupunkieni historian kautta jatkumoon, jossa yritykset ovat vastuullisia ja tuottavat paljon hyvää.

Kunnes sitten ajattelen asiaa tarkemmin. Viime viikolla monissa herätti suurta iloa Finlaysonin kampanja, joka puuttui naisten ja miesten palkkaeroon antamalla naisille alennusta tuotteistaan. Kampanja herätti myös suuren porun ja poiki kanteluita viranomaisille.

Lopputuloksena alennusta voivat saada kaikki, sukupuolesta riippumatta. Kuinka moni mahtaakaan maksaa vapaaehtoisesti täyden hinnan, lahjoittaakseen erotuksen Naisasialiitto Unionille?

On arvokasta, että yritys nostaa keskusteluun yhteiskunnallisia epäkohtia, mutta kuten kriittisimmät ehtivät huomata, ehkä palkkaepätasa-arvo Suomessa ei ole tekstiiliteollisuuden ongelmista suurimpia. Akuuttia korjaamista kaipaa koko halpatyövoimaan, ja aivan erityisesti naisten halpatyövoimaan, perustuva teollisuuden ala.

Puhumattakaan nyt kulutuskulttuurista, jossa pääasiassa naiset ostavat pääasiassa naisten halpatyövoimalla tuottamia vaatteita ja muita tekstiilejä, joiden käyttöikä on äärimmäisen lyhyt. Tietenkään yritys ei pyri tekemään itsestään tarpeetonta puuttumalla suurimpiin epäkohtiin alallaan, tärkeämpää on brändäys.

Entä jos yhtiö alkaisikin brändätä itseään vaikeiden asioiden kautta? Entä jos se itse toisi esiin myös historiansa kaameimmat puolet? Tuotantoketjujen läpinäkyvyyteen pyrkiminen voisi saada uutta uskottavuutta, jos historian tosiasiat tunnustetaan avoimesti.

Uudet omistajat sanovat tuoneensa takaisin yhtiön vanhat arvot: rohkeuden, luovuuden ja ennakkoluulottomuuden. Mikä olisikaan rohkeampaa ja ennakkoluulottomampaa kuin pyrkiä aktiivisesti korjaamaan oman historiansa pimeät puolet puuttumalla nykypäivän globaalin tason ongelmiin.

Toivottavasti joku tulevaisuuden työväenmuseokävijä on yhtä järkyttynyt nykyajan halpatyövoimalla tuotetuista vaatteista kuin minä olen ajatellessani lapsia kutomassa kankaita orjien keräämästä puuvillasta.

Järkytys on hyvä, sitä seuraava kiukku vielä parempi. Sillä kiukussa piilee valtavasti muutosvoimaa. Ei maailma ole ennekään muuttunut pelkällä positiivisella lässytyksellä.

Halpatyövoimaan voi yrittää vaikuttaa omilla kuluttajavalinnoillaan, vaatimalla yrityksiltä parempaa läpinäkyvyyttä tuotanto-olojen suhteen ja ohjaamalla ostoksensa mahdollisimman eettisesti tuotettuihin tuotteisiin. Samalla tarvittaisiin kuitenkin myös laajempaa liikettä ajamaan globaalia solidaarisuutta. Sitä ei kuitenkaan ole viime aikoina esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä näkynyt.

Kaipaan ammattiliittoa, joka ottaisi rohkeuden ja ennakkoluulottomuuden haltuun ja kykenisi ajamaan meidän silpputyöläisten asiaa, muttei unohtaisi globaalia solidaarisuutta. Saa ilmiantaa, jos sellainen jostain löytyy.