Tämän vuoden suosikkiaiheita talouden saralla on automaation ja etenkin tekoälyn vaikutus tavara- ja palvelutuotantoon. Vain hieman liioitellen viestin voi tiivistää siten, että tekoäly voi syrjäyttää kenet tahansa ja tekeekin sen varsin pian.

Keskusteluun on myös noussut kysymys siitä, miten ihmisten toimeentulo turvataan, jos ja kun teknologinen kehitys syrjäyttää merkittävän osan työvoimasta.

Kuten kaikkeen muodikkaaseen, myös tähän on hyvä suhtautua tietyllä skeptisyydellä. Teknologinen kehitys on viimeisten vuosisatojen aikana syrjäyttänyt monta eri ammattia, mutta työvoima on siitä huolimatta edelleen verrattain laajassa käytössä. Vaikka on mahdollista, että tällä kertaa kaikki on toisin, on viisasta pohtia, miten yhteiskunnan tulisi varautua mahdollisiin aiempaa suurempiin murroksiin työmarkkinoilla.

On viisasta pohtia, miten yhteiskunnan tulisi varautua mahdollisiin aiempaa suurempiin murroksiin työmarkkinoilla.

Yksi keskustelussa esiintyä ratkaisu teknologisen kehityksen aiheuttaman laajamittaisen työelämästä syrjäytymisen ja sen myötä syntyviin toimeentulo-ongelmiin on perustulo. (Meillä hallitus osoitti jälleen kyvyttömyytensä pitkäjänteiseen yhteiskuntapolitiikkaan, kun se ei syksyn budjettiriihessä päättänyt laajentaa perustulokokeilua, mutta muilla tahoilla voidaan käydä ihan järkevääkin keskustelua.)

Perustulo täytyy kuitenkin rahoittaa. Ne tahot, jotka hehkuttavat tekoälyn esiinmarssia eivät ihan yhtä innokkaasti puhu siitä itsestäänselvyydestä, että ihmisten toimeentulo on myös perustulon tapauksessa rahoitettava veroilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on perinteisesti rahoitettu verottamalla työtä. Viime vuosikymmeninä verotuksen painopistettä on siirretty kulutukseen – sekin suurelta osin työn verotusta.

Jos työn osuus kansantulosta edelleen pienenee, rahoituksen painopistettä on siirrettävä eikä suuntia oikeastaan ole kuin yksi. Yhteiskuntapolitiikan keskeinen tulevaisuuden ongelma on, miten pääomaa ja sen omistajia saadaan verotettua huomattavasti nykyistä enemmän.