Symbolien eli jotain toista asiaa edustavien merkkien muodostuminen on usein varsin irrationaalista ja sattumanvaraista. Symbolien saavuttaessa täyden kukintansa, niiden saavutettua vakiintuneen asemansa, ne voivat toimia varsin kyseenalaistamattomasti. Ne voidaan helposti valjastaa monenlaisen retoriikan käyttöön.

Tätä ovat hyödyntäneet esimerkiksi perussuomalaiset Teuvo Hakkarainen ja Jussi Halla-aho, jotka ovat käyttäneet turvanpaikanhakijoita kommentoidessaan symboleina muun muassa iPhone-älypuhelimia ja Converse-koripallotossuja. Kyseisten tuotemerkkien esiintymistiheydestä ei tietenkään ole empiiristä näyttöä, mutta retorisesti ne kuulostavat paremmilta kuin mikä tahansa halpisälypuhelin ja mitkä tahansa halpislenkkitossut. Hakkaraisen ja Halla-ahon mielessä on tietenkin yksinkertainen kategoriavirhe: kyseiset merkkituotteet edustavat tiettyä vaurautta ja jopa elitismiä, kun taas pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulisi näyttää köyhiltä ryysyläisiltä ollakseen oikeita pakolaisia.

Kaikki tämä juontaa esimerkiksi kristillisessä perinteessä Raamattuun ja 3. Mooseksen kirjaan, jossa kerrotaan pyhyydestä ja epäpyhistä asioista. Brittiantropologi Mary Douglasin mukaan (Puhtaus ja vaara, Vastapaino 2000): ”Pyhyys vaatii sitä, että yksilöt mukautuvat ominaiseen luokkaansa. Pyhyys vaatii myös sitä, että eri luokkia ei sekoiteta keskenään.”

Älypuhelimeen pystyy tallentamaan runsaasti sisältöä, joka muistuttaa ihmisiä heidän menneisyydestään.

Kun liikutaan pyhän alueella, tunteita on helppo manipuloida. Hakkaraisen ja Halla-ahon puheet implikoivat sitä, että pakolaiset ovat heidän mukaansa epärehellisiä, huijareita.

Tosiasioilla tällaista retoriikkaa on vaikea murtaa. Vaikka kuinka osoittaisimme perussuomalaisille ja heidän kannattajilleen, että esimerkiksi Lähi-idän alueella älypuhelin on jo pitkään ollut täysin arkinen väline, jonka voi ostaa muutamalla kympillä, ei sanoma menisi perille.

ILMOITUS

Minullakin on osin symbolinen suhtautuminen älypuhelimeen. Minulla ei ole sellaista eikä kai koskaan tule olemaankaan. Minulle se symbolisoi nykyelämässä sellaisia ulottuvuuksia, joista haluan välttyä – osin vapauteni tähden.

Olen tietokoneesta päivittäin täysin riippuvainen, mutta en halua olla mobiili enkä aina kiinni joissain verkoissa, en paikannettavissa. Toki tästä on toisinaan pientä vaivaa arkisten asioiden hoidossa, mutta osaan valmistautua asioihin etukäteen ja yleensä löydän kohteeseeni tutkailemalla GPS:n sijaan vähän aikaa ihan vanhanaikaista karttaa.

Minulle älypuhelittomuus on varmaankin eräänlainen vapauden symboli. Yritän kuitenkin aina muistaa, että valintani mahdollisuus kertoo myös jotain oleellista jo olemassa olevasta vapaudestani. Minulla on varaa valita tällainenkin vaihtoehto.

Turvapaikanhakijoilla tällaista vapautta ei ole. Heille älypuhelin on useimmiten silkka käytännön asia. Sen kanssa voi olla yhteyksissä ympäri maailmaa hajonneen sukulaisten ja ystävien joukon kanssa. Älypuhelin on korvaamaton ja nopea apuväline matkanteossa ja myös turvan tuoja – sillä voi ottaa yhteyttä vaikka pelastusviranomaisiin. Sen avulla voi viihtyä silloin, kun muuta viihdykettä ei ole tarjolla. Kaiken kaikkiaan oletan, että nykymaailmassa älypuhelin on tietyssä tilanteessa eläville ihmisille yksi inhimillisen elämän keskeisimmistä apuneuvoista.

Vaikka älypuhelimella olisi pakolaiselle lähinnä käyttöarvo, luulen sille muodostuvan hiljalleen symboliarvoakin. Se tulee korvaamattomuudessaan epäilemättä symbolisoimaan myös ihmisyyttä, joukkoon kuulumista, sosiaalisen identiteetin säilymistä. On halpamaista ja vastenmielistä sekä kaiken yleisen – myös raamatullisen – moraalin vastaista yrittää vetää lokaan tällainen viimeinen toivonkipinä inhimillisyyden säilymisestä.

Valokuvataiteilija Stefan Bremer muistuttaa tuoreessa näyttelyssä meitä myös yhdestä älypuhelimen lisäulottuvuudesta: museon tai kirjaston tavoin älypuhelinkin on kuin muistiorganisaatio. Älypuhelimeen pystyy tallentamaan runsaasti sisältöä, joka muistuttaa ihmisiä heidän menneisyydestään. Se voi olla täynnä tarinoita onnenhetkistä ja rakkaudesta, joiden voimalla jaksaa elää väliin kurjissakin olosuhteissa. Pitää toivoa yllä. Vahvistaa sitä, että elämän voi kokea merkityksellisenä ja mielekkäänä.

Bremerin ja irakilaissyntyisen valokuvaaja Ahmed Alalousin yhteinen valokuvanäyttely Borderline (Korjaamo, Helsinki 1.10. saakka) kokoaa yhteen muotokuvia ja maisemia. Bremer on kuvannut muotokuvia pakolaisista, jotka näyttävät älypuhelimiensa ruudulta heille tärkeimpiä valokuvia. Mukana on sukulaisia, rakastettuja ja ystäviä, tavallisen juhlavaa elämää, mutta mukana on myös tuhottujen kotien raunioita. Viimeisiä muistikuvia ennen niin rakkaista maisemista.

Alalousilta on mukana kuvia hänen kotikaupungistaan Mosulista vuosilta 2013–2014, ajalta ennen kun Isis valloitti kaupungin kesäkuussa 2014.

Näyttelyssä on myös mukana useita käännöksiä Kimmo Oksasen runosta Vieraat, joka oli esillä jo joulukuussa 2015 Bremerin ja Oksasen yhteisessä näyttelyssä Exodus. Sosiaalisen median tempauksessa runo on käännetty jo lähes 40 kielelle.

Sanassa ”vieras” on tietenkin ovela kaksoismerkitys. Voisimmeko tehdä näistä ”vierastamme” arvovieraita, vaikka heidän tapansa saattaisivatkin tuntua ainakin ensi alkuun ”vierailta”?

Bremerin kuvilla on myös kiinnostava kaksoisluonne. Ne ovat muotokuvia mutta samalla ne ovat dokumenttiaineistoa siitä, mitä hädänalaisessa tilassa oleva ihminen kokee elämälleen erityisen tärkeäksi. Kunhan jaksaa pysähtyä yksittäisen teoksen eteen, tajuaa nopeasti, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Mikä on sen haastavampaa kuin yrittää lukea tunnetiloja ja ajatuksia ihmisen piireteistä ja ilmeistä? Samalla sitä rupeaa tutkailemaan väistämättä itseäänkin. Näkee itsensä toisessa. Myös sen yhteisen ihmisyyden. Kuvassa on aina mukana erityinen ja yleinen.

Hän on Said. Minä olen Otso. Yhdessä me olemme ihmisiä.

Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.