Pakolaisvirrat ovat tuoneet teillemme liikkujia, joita siellä ei takavuosina ollut. Vieraus aiheuttaa ihmissuhteissa varautuneisuutta, jopa pelkoa.

Menneinä kolmikymmenluvun pulavuosina omat kansalaisemme joutuivat suurin joukoin maantielle elantoa etsimään. Rahat loppuivat, eivätkä tuotteet käyneet kaupaksi, joten niiden valmistus loppui.

Elettiin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, ja myös maataloustuotteiden menekki hiipui. Seurasi konkurssien ja pakkohuutokauppojen aalto. Vuosikymmenen lopulla pula rupesi hellittämään.

”Pitääkö jälleen käydä sota ennen kuin talous saadaan nousuun?”

Pahimpana pula-aikana kansa oli henkisesti kahtiajakautunut. Vuosikymmenen lopulla tapahtui kuitenkin taloudessa nopea käänne. Maataloustuotteet nousivat arvoonsa ja maatalous alkoi vaurastua. Työllisyys kohentui nopein askelin.

Taloudellisen tilanteen parantuessa eheytyi myös kansan henkinen tila, ja saavutettiin vahva yhteenkuuluvaisuuden tunne. Miten tuollainen nopea käänne saatiin aikaan? Siihen tarvittiin valtiovallan tehokkaat ja määrätietoiset otteet. Mikäli sotaan olisi menty väsyneessä eripuraisuuden tilassa, tuskin olisimme nyt itsenäinen kansakunta.

ILMOITUS

Erikoista tuona aikana oli, että valtiovallalla oli hallussaan keinot, joilla nopea muutos saatiin aikaan. Nyt tuollaisia keinoja ei ole, tai jos on, niitä ei käytetä. Pitääkö jälleen käydä sota ennen kuin talous saadaan nousuun ja päästään suurtyöttömyydestä?

Kolmikymmenluvun kulkijoissa ja avunpyytäjissä tuli esille ihmisluonteiden koko kirjo. Huumorikin hersyi rehevänä monissa tapaamisissa. Kiertäjä ei useinkaan pyytänyt ruokaa, vaan hänellä saattoi olla jotakin kauppatavaraa, tai hän saattoi tarjota työapua esimerkiksi puunpilkkojana. Auttajalle ja avunsaajalle muodostui tavallisesti hyvä keskustelusuhde, ja jos tilanne johti vahvaan ateriaan, päättyi se kulkijan kannalta toivotulla tavalla.

Kotonani Ylivieskan Raudaskylässä päädyttiin siihen, että ison tuvan ovi oli koko yön auki, jolloin kulkijat pääsivät sinne vapaasti yöpymään. Siellä saattoi olla aamulla puolenkymmentäkin yöpyjää. Leivinuunin päälle mahtui kolme nukkujaa, ja se olikin haluttu nukkumapaikka.

Aamusella syntyi keskustelua yöpyjien kanssa. Mieleen muistuu eräs mies, joka kertoi olevansa ammatiltaan tuulimyllynlämmittäjä, mutta nyt hän oli kuitenkin ryhtynyt vuolemaan mustekynän varsia. Meillekin jäi pari kappaletta noita taidokkaita tuotteita.

Toinen erikoisempi ammatti oli miehellä, joka kertoi olevansa kanojen hieroja. Erityisesti kukot tarvitsivat hoitoa, mutta myös kanat. Tiloilla antauduttiin tällaiseenkin leikinlaskuun, sillä kulkija tarvitsi apua, mutta myös auttaja sai siitä mielenkiintoisen kokemuksen.

Pula jäi kolmekymmenluvulla sittenkin siedettävän pituiseksi. Nälkäkuolemista ei ainakaan kerrottu.

Auttajiltakin löytyi tukea siinä määrin, että ajasta selviytyi sukupolvi, joka pystyi käymään sodan jossa itsenäisyys säilyi, tosin vasta suurten ponnistusten jälkeen.

Erkki Raudaskoski
Rovaniemi