All Over Press/ Alamy/Chih Yuan Ronnie Wu

Taannoin Twitterissä joku kirjoitti, että feminismillä ja feministeillä on huono maine. Tämä ei ole mikään yllätys eikä uusi asia. Feministeihin liitetään yleisesti monia negatiivisia stereotypioita. Niiden mukaan me muun muassa vihaamme miehiä ja/tai/koska kärsimme miehen puutteesta, vältämme karvojen ajelemista ja muuta kauneudenhoitoa, olemme rumia sekä huumorintajuttomia. Nämä stereotypiat ovat yhtä vanhoja kuin feminismi itse: esimerkiksi jo 1900-luvun alun Britanniassa naisten äänioikeutta ajaneita suffragetteja yritettiin pilkata näillä samoilla stereotypioilla.

Pilkkaamisen tarkoituksena on saada feministit hiljentymään. Ikään kuin yhteiskunnallinen puheoikeus pitäisi lunastaa olemalla tietyn näköinen, olemalla heteroparisuhteessa tai jaksamalla aina nauraa, vaikka ei naurattaisi yhtään.

Negatiiviset stereotypiat ovat paitsi vanhoja myös väsyneitä. Feminismi voi piillä ihan millaisessa ulkoisessa paketissa tahansa, sillä tasa-arvon ja vapauden aatteen kannattaminen ja edistäminen ei välttämättä johda tietynlaiseen ulkoiseen habitukseen.

Naurulla voidaan horjuttaa vallassa olevien palleja.

Feministien huumorintajuttomaksi leimaaminen liittyy olennaisesti valtaan. Se on toimiva kritiikin hiljentämisen väline. Kun feministi kritisoi paskaa huumoria, joka perustuu esimerkiksi seksistisiin stereotypioihin, voi hänet leimata huumorintajuttomaksi tiukkapipoksi, jolloin esitettyyn kritiikkiin ei tarvitse ottaa kantaa tai vastata. Patriarkaatti elää ja voi hyvin, jos feministit saadaan hiljennettyä syyttämällä heitä huumorintajuttomiksi.

Se miten, missä ja kenelle nauretaan, kertoo paljon valtarakenteista. Siksi hauskuus ja nauru voivat toimia analyyttisinä välineinä, siinä missä monet vakavammatkin asiat. Naurua voi tarkastella poliittisena tekona, joka joko ylläpitää tai purkaa olemassa olevia valtarakenteita.

ILMOITUS

Kun naurua tarkastellaan poliittisena tekona, sen sosiaalinen luonne korostuu. Ei ole siis kyse ainoastaan yksilön kehollisesta toiminnasta, vaan siitä miten naurava yksilö asemoituu yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

Nauru voi joko pönkittää tai purkaa valtarakenteita. Nauru voi olla ryhmän yhtenäisyyttä tuottavaa, mutta myös ulossulkevaa. Yhdessä nauraminen tuottaa yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jos nauru kuitenkin kohdistuu johonkuhun toiseen, tulee tämä ulossuljetuksi naurajien piiristä.

Se kenen kanssa ja kenen jutuille nauretaan paljastaa yleensä valtahierarkian. Hierarkian ylätasoilla olevien jutuille usein nauretaan, vaikka ne eivät olisi edes hauskoja. Pomon huonolle vitsille nauretaan mukana, vaikka jonkun toisen kertomana ei tulisi hekoteltua lainkaan.

Hauskuus ja vakavuus eivät sulje toisiaan pois, vaikka niin äkkiseltään voisi luulla. Hauskuuden ja huumorin keinoin on mahdollista saada vakavia epäkohtia suuren yleisön tietoisuuteen. Huumorin avulla voi saada ihmiset hoksaamaan asioita uudella tavalla. Lisäksi hauskuudessa ja naurussa piilee voimaa, jonka vapauduttua vakavia asioita on mahdollista käsitellä luovasti eri näkökulmista.

Kun nauretaan jollekulle, on olennaista onko tämä valta-asemassa vai ei. Naurulla voidaan horjuttaa vallassa olevien palleja. Naurua on pidetty jopa vaarallisena erilaisissa enemmän tai vähemmän totalitaristisissa yhteiskunnissa. Viime aikoina Venäjällä on kielletty Putinia parodioivat meemi-kuvat.

Valtarakenteita purkavasta naurusta oiva esimerkki on Suomessa lähiaikoina esiinnoussut feministinen stand up -komiikka. Kuten Raisa Omaheimo kuvaili Helsingin Sanomien haastattelussa (2.4.): ”Mä näen, että feministinen komiikka tunnistaa sortavia rakenteita ja ehkä jopa tuo valtarakenteita näkyviin huumorin ja karnevalisoinnin keinoin. Ja se pyrkii tekemään huumoria niin, että ei nuijita sinne suuntaan, missä tyypit on jo ahtaalla, vaan sieltä poispäin. Mä uskon huumoriin, joka kohdistuu ylöspäin, niihin, joilla on valtaa.”

Henkilökohtainen on poliittista, kuten feministit ovat jo vuosikymmeniä toitottaneet. Naurun poliittisuudessa on myös hyvin henkilökohtainen ulottuvuus sen lisäksi, että se sopii valtarakenteiden analyysiin ja heilutteluun.

Nauru voi toimia selviytymisstrategiana. Ikiaikaisille hiljentämisstrategioille voi nauraa. Hauskuuden voi ottaa haltuun, joskus vaikka tiukkapipoisuutta karnevalisoiden. Uskottavuus ei piile vakavuudessa. Jos vaadimme itseltämme ja toisiltamme jatkuvaa vakavuuden esittämistä uskottavuuden takeeksi, kaventuvat erityyppisten ihmisten toimintamahdollisuudet.

Yleensä se hankalaksi ja huumorintajuttomaksi leimaantuva feministi ei ole ainoa, joka pitää seksististä läppää huonona, vaan tilanteessa on monia muitakin, jotka tajuavat saman asian. He eivät vain välttämättä ole tottuneet avaamaan suutaan. Huomauttaminen on lopulta helppoa, kun sen vaan tekee. On olennaista myös, kuka huomauttaa: toiset tulevat kuulluiksi paremmin kun toiset. Tällaisissa tilanteessa meillä on usein mahdollisuus käyttää etuoikeuksiamme hyväksi. Kun valkoinen huomauttaa rasismista tai mies seksismistä se tulee kummasti otettua vakavammin kuin niiden huomautukset, joihin huonot läpät kohdistuvat.

Jos ei pysty sanomaan mitään, vaikka paska läppä häiritsee, vähin mitä voi tehdä, on olla nauramatta mukana. Joskus myös tekonauru ajaa asian. Voi olla, että läpän heittäjä ei ymmärrä kyseessä olevan tekonaurun, jos pitää omia juttujaan kovin hauskoina ja erinomaisina, mutta muut kuulijat takuulla huomaavat. Ainakin ne, joille asia on tärkeä ja henkilökohtainen.