Lehtikuva/Mohamad Abazeed

Syyrian kriisin taustalla ei ole yksi konflikti, vaan useita päällekkäisiä ja limittäisiä konflikteja.

Syyrian sisällissodasta on paljon varmoja mielipiteitä, mutta vähemmän tietoa. Se nähdään helposti mustavalkoisena, joko Bashar al-Assadin hallintoa tai sen vastustajia puolustellen.

Suomen Lähi-idän instituutin johtajana Damaskoksessa, Ammanissa ja Beirutissa 2011–2014 toiminut Ari Kerkkänen tarjoaa kirjassaan Syyria synnystä sisällissotaan vankkaa asiatietoa ja huomattavasti monivivahteisemman kuvan.

Kerkkäsen mielestä suurin vastuu Syyrian tragediasta lankeaa Assadin suvun yli 40 vuotta vallassa olleelle autoritaariselle valtakoneistolle, mutta ei yksin sille. Syyt 2011 alkaneelle kansannousulle tulivat maan sisältä, mutta konflikti laajeni nopeasti alueelliseksi ja kansainväliseksi.

Mahdollisuus konfliktin ratkaisemiseen hukattiin kesällä 2012.

Alaviittien valta-asema

Kirja painottuu tuoreimpaan historiaan, ja yli puolet siitä käsittelee aikaa kansannoususta lähtien. Mutta nykykriisin taustatekijöitä löytyy kauempaakin.

ILMOITUS

Ranska nojautui mandaattihallintonsa (1920–1945) aikana perinteisiin eliittiryhmiin, koska se pelkäsi koulutetun väestön kansallismielisiä ajatuksia. Maaseutua suosittiin kaupungin kustannuksella, ja vähemmistöjä (kristityt ja alaviitit) enemmistön (sunnit) kustannuksella.

Eristyneisyys vuoristossa oli luonut alaviiteille suhteellisen yhtenäisen identiteetin ja vuosisatoja jatkuneet vainot turvattomuuden tunteen.

Syyrian itsenäistyttyä 1945 alaviitit saivat yhä merkittävämmän aseman armeijassa, ja koska valta nojasi armeijaan, sitä kautta myös politiikassa. Assadien vallan perusta on alaviiteissa.

Kerkkäsen mukaan alaviittijohtoisen hallinnon rakentamisen lähtökohta ei kuitenkaan ollut uskonnossa, vaan maaseudun ja ei-sunnalaisen vähemmistön ristiriidassa kaupunkiporvariston ja maanomistajaluokan kanssa.

Kansannousun tausta

Jo mandaattiajalta juontuu sekin, ettei Syyria ollut oikeasti yhtenäinen poliittinen kokonaisuus, jolla olisi ollut kansallinen identiteetti. Niinpä lojaliteetti on kohdistunut lähinnä paikallisiin johtajiin.

Tämä on näkynyt yhä kansannousun aikana, sillä aseellisista ryhmistä sadat ovat Kerkkäsen mukaan lähinnä kylämiliisejä.

Vallan keskittyminen vähemmistöille nostatti sunnien tyytymättömyyttä. Se johti vuosien 1979–1982 kansannousuun. Kerkkäsen mukaan taustalla oli samoja tekijöitä kuin 2011: korruptio, vaurauden keskittyminen etuoikeutetuille, vapauden rajoitukset.

Hallitus vastasi armottomalla sotilaallisella ”teräsnyrkkimenetelmällä”, joka huipentui Haman verilöylyyn.

Ennen vuotta 2011 kasautui vielä lisätekijöitä. Kuivuus oli johtanut ruokapulaan ja ajanut ihmisiä maaseudulta kaupunkeihin. Nopea väestönkasvu pahensi talousongelmia.

Talouden vapauttaminen oli pahentanut korruptiota ja suurten omaisuuksien kerääntymistä suhteita omaaville.

Alueelliseksi konfliktiksi

Kevään 2011 kansannousu ei Kerkkäsen mukaan alkanut uskonnollisena, eikä Assadin syrjäyttäminen ollut heti vaatimuksena. Mielenosoittajat vaativat korruption kitkemistä, yhteiskunnallisia uudistuksia ja monipuoluejärjestelmää.

Hallinto vastasi kuten 30 vuotta aikaisemmin: rajulla asevoiman käytöllä siviiliuhreista piittaamatta.

Alueelliset toimijat sekaantuivat konfliktiin jo sen alkukuukausina ja vaikuttivat sen muuttumiseen väkivaltaiseksi sisällissodaksi.

Erityisesti Saudi-Arabia ja Qatar rahoittivat ja aseistivat kapinallisia. Turkki avasi rajansa aseille, kapinallisille ja pakolaisille. Iran tuki hallitusta ja lähetti joukkoja sen tueksi.

Syyriasta tuli myös kenttä uusiutuneelle kylmän sodan vastakkainasettelulle Yhdysvaltain ja Venäjän välillä.

Yhdysvallat, Britannia ja Ranska tukivat salaa kapinallisia ja antoivat logistista tukea. Venäjä tuki Assadin hallitusta ja lopulta pelasti sen interventiollaan syksyllä 2015.

Hukattu mahdollisuus

Kerkkäsen mukaan Syyrian kriisi ei olekaan vain yksi konflikti, vaan useita päällekkäisiä ja limittäisiä konflikteja.

Eikä ole vain yhtä oppositiota, vaan jo kesällä 2011 opposition saattoi jakaa viiteen pääryhmään.

Kapinallisryhmät ovat muovautuneet jatkuvasti uudelleen. Tukijamaat ovat rahoittaneet omia suosikkejaan, ja esimerkiksi Saudi-Arabian ja Qatarin tukemat ryhmät ovat sotineet keskenään.

Islamistit eivät aloittaneet kansannousua, mutta käyttivät sitä nopeasti hyödykseen.

Kerkkäsen mukaan mahdollisuus konfliktin ratkaisemiseen hukattiin kesällä 2012, kun Yhdysvallat, Britannia ja Ranska kaatoivat YK:n turvallisuusneuvostossa Kofi Annanin suunnitelman.

Tuolloin osapuolet – ja niiden tukijat – uskoivat vielä sotilaalliseen ratkaisuun. Tänä vuonna on alkanut näkyä, ettei siihen enää uskota. Tarvittiinko siihen satoja-
tuhansia uhreja ja maan raunioittaminen?

Kerkkäsen mielestä länsimaiden tilannearvio on kautta kriisin ollut heikko, ja Syyrian maanpakolaisoppositio on päässyt liikaa vaikuttamaan siihen. Myös suuri osa länsimaista mediaa on ollut helposti johdateltavissa.

Kerkkäsen arvio on, ettei kestävää ratkaisua saada ilman perussyihin puuttumista Syyrian sisällä sekä samalla Saudi-Arabian ja Iranin välisen alueellisen konfliktin lievenemistä ja toisaalta Yhdysvaltain ja Venäjän yhteisymmärrystä poliittisesta ratkaisusta.

Jos aiot lukea yhden kirjan Syyrian kriisistä, Kerkkäsen teos voisi olla se.

Ari Kerkkänen: Syyria synnystä sisällissotaan. Like 2017. 391 sivua.