Titus Verhe

Ensin tunnustus. Sain 1970-luvun lopulla panssarintuhoojan koulutuksen Oulussa. Kävimme ampumassa kovilla Lapissa, Sarriojärvellä. Kerran osallistuin harjoitukseen, jossa oli neuvostoliittolaisia kenraaleita vieraina. Olin kevytsinkopartion ampuja, ja tehtäväni oli tuhota kukkulan alla oleva pahvinen panssarivaunu. Sain sitä varten kaksi ontelokranaattia. Päätin, että osun maaliin ensimmäisellä ja sitten ammun huvikseni toisella kranaatilla panssarivaunun vieressä olevan ison männyn paskaksi. Vaan enpä osunut vaunuun kummallakaan. Syyksi selvisi myöhemmin se, että singossani oli virheellisesti harjoituskranaatin seula. Ontelokranaatille olisi pitänyt olla ihan omanlainen. Komppanianpäällikkö sanoi minulle ennen harjoitusta: ”Kantokorpi, tämä tulee olemaan yksi koko elämänne tärkeimmistä hetkistä.” Syy oli varmaankin neuvostokenraalien läsnäolo.

Näin jälkikäteen tärkeintä tuntuu olevan se, että en osunut. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olisin silkasta huvista tappanut elinvoimaisen männyn.

Nyt kun asiaa muistelen ja ajattelen, niin onhan se aika järkyttävää, että nuori mies haluaa tuhota puun vailla mitään erityistä syytä. Sitä se aseiden tuottama voiman illuusio kai tuottaa.

Silkka nimeäminen ja sen historian osoittaminen on jo poliittinen teko.

Toinenkin tunnustus. Olen ollut partiolainen. Ensimmäinen Lapin-matkani oli kansainvälinen suurleiri Kiilopäällä. En muista siitä oikeastaan mitään muuta kuin sopulit: silloin oli kova sopulivuosi. Niitä pystyi poimimaan kuin sieniä. Laitoin yhden sopulin salaa kaverini lenkkarin sisään, kun hän vielä nukkui. Toivoin kai että sopuli olisi purrut häntä.

ILMOITUS

Sittemmin olen käynyt pari kertaa Jerisjärvellä viettämässä viikon loman lomamökissä ja kerran Äkäslompolossa dokaamassa ystäväni mökillä. Näillä reissuilla opin ns. ”ihailemaan Lapin luontoa”. Tekemään sitä samaa, mitä iso osa suomalaisista kliseisesti tekee. Ajaudun heti miettimään sitä, miten Lappi on meille etelän ihmisille lähinnä vain maisema tai sitten kulissi, johon heijastetaan omia eksistentiaalisia tuntoja. Vaikkapa yksinäisyyden hienoina pidettyjä puolia.

Tässä koko Lappi-historiani. En ole koskaan pysähtynyt miettimään Lapin historiaa enkä ole harrastanut kovinkaan voimakasta itsereflektiota Lappi-suhteeni kanssa.

Olen ollut koko aikuisikäni poliittisesti melko valveutunut ja olen yrittänyt hankkia tietoja maailmalla tehdyistä vääryyksistä – muun muassa kolonisaation tuottamista ongelmista. Lappi ei jostain syystä ole kuulunut näihin alueisiin, vaikka kaikki syyt puoltaisivatkin sitä. Tiedän Länsi-Saharan kolonisaatiohistoriasta ja vapaustaisteluista paljon enemmän kuin Lapista. Oikein harrastinkin joskus tiedon keräämistä Polisariosta, joka taisteli ja taistelee edelleenkin Marokon miehitysmahtia vastaan.

Suhteeni Lappiin on kuitenkin 2000-luvulla muuttunut. Ansio tästä kuuluu pelkästään taiteelle. Olen usein miettinyt sitä, voiko taiteella muka oikeasti muuttaa maailmaa. Nyt alan jo olla vakuuttunut myönteisestä vastauksesta. Taiteella voi muuttaa pysyvästi asenteita, ja maailmaa ei taatusti muuteta paremmaksi ilman asenteiden muutoksia.

Lappiin liittyvissä asenteissani minulla on ollut oppaanani erityisesti valokuvataiteilija Marja Helander ja aktivistitaiteilijaryhmä Suohpanterror (ks. Kansan Uutiset 6.12.2014). Nyt joukkoon liittyy kolmas: kuvanveistäjä Sanna Korteniemi (s. 1986).

Juuri Korteniemen tuorein näyttely Naarmankaira (Galleria Sculptor, Helsinki, 13.8. saakka) laukaisi armeijamuistoni ja samalla tuntemani häpeän. Sarriojärvi tuli välittömästi mieleeni Korteniemen tiedotelauseista: ”Muutama vuosi sitten olin uuden vuoden vietossa vanhalla tukkikämpällä Rovaniemen koillisosissa sijaitsevassa Naarmankairassa. Joku oli kantanut saunalle kynttilänjaloiksi kranaattien jäänteitä, joita tämä kaira, joka tunnetaan ehkä paremmin nimellä Rovajärven ampuma-alue, on nykyisin täynnä.”

Taide voi olla yhteiskunnallista tavattoman monella tavalla. Ei sen tarvitse olla kuin väitelauseita tai osoittelevaa syyttelyä. Se voi toimia jopa runon kaltaisesti. Se voi toimia varsin pienin elein – jopa niin, ettei edes taiteilija itse voi ennakoida vaikutuksensa mittaa.

Pelkkä Korteniemen näyttelyn nimikin oli minulle voimakas laukaiseva tekijä. Naarmankairasta en ollut kuullut koskaan aiemmin. Rovajärven ampuma-alueesta puolestaan kuulee juttuja missä tahansa Rööperin tai Kallion baarissa, missä on äijiä paikalla. Eivät hekään ole todennäköisesti koskaan kuulleet Naarmankairasta. Suurin osa äijistä osaa kuitenkin sijoittaa Rovajärven jollekin kartalle – johonkin valtasuomalaiseen mielenmaisemaan.

Silkka nimeäminen ja sen historian osoittaminen on jo poliittinen teko. Miksi ja miten nimetään? Kuka nimeää? Kenellä on valta nimetä?

1970-luvulla käyttämäni kevyt sinko mallia 55 S 55 ja kaikki muu militaarinen romu tuli mieleeni, kun näin Korteniemen häkellyttävän kranaattiveistoinstallaation gallerian lattialla. Hänellekin idea oli syntynyt tavallaan runollisena fetissien vertailuna. Vanhoista kranaatinjämistä oli tehty kynttilänjalkoja, ja Korteniemen mielessä nämä uudet objektit vertautuivat Naarmankairan lukuisten kalajärvien rannoille veistettyihin kalapatsaisiin.

Korteniemi on piirtänyt taidokkaasti puita. Sellaisia mäntyjäkin, joita minä yritin singollani taitamattomasti tuhota. On hämmentävää lukea Korteniemen lauseet: ”Tämä paikka on irrotettu maalitauluksi, sillä tämä on enimmäkseen samanlaista asumatonta erämaata kuin muukin Lappi; mitä muutakaan voisi ajatella katsoessaan puita puiden perään?”