Lehtikuva/Emmi Korhonen

Vaikka Suomessa työllisyysaste on viime kuukausien aikana noussut ja työttömyys on vähentynyt, olemme edelleen kaukana hyvästä tilanteesta. Ennen globaalia finanssikriisiä työttömyysaste painui selvästi alle seitsemän prosentin, kun tällä hetkellä kausivaihtelusta puhdistettu työttömyysaste lähentelee yhdeksää prosenttia. Työllisyysastekin on edelleen alle 70 prosentin tason, joka ylitettiin vuonna 2008. Aktiiviselle työllisyyspolitiikalle on siis edelleen tarvetta.

Julkisessa keskustelussa tästä ovat lähes kaikki samaa mieltä. Eroja syntyy silloin, kun aletaan esittää keinoja työllisyyden parantamiseksi ja työttömyyden alentamiseksi. Yleisimmin julkisessa keskustelussa esitetään ongelman ratkaisuksi rakenteellisia uudistuksia. Niillä tarkoitetaan pääsääntöisesti työmarkkinainstituutioihin tai sosiaaliturvajärjestelmään tehtäviä muutoksia, joiden myötä työn tarjoamisesta tulisi yrityksille ja työn vastaanottamisesta työntekijöille kannattavampaa. Toisaalta esimerkiksi asuntopolitiikka ja muut työvoiman liikkuvuutta parantavat uudistukset voidaan laskea osaksi rakennepolitiikkaa.

Ekonomisteilta tämänkaltaisia politiikkasuosituksia kuulee päivittäin. Myös valtiovarainministeriöstä ja Suomen Pankista muistutetaan jatkuvasti rakenteellisten uudistusten tarpeesta. Suosituksen perustana on talousteoreettinen näkemys, jonka mukaan työttömyys tai liian matala työllisyys ovat aina viime kädessä seurausta työmarkkinoiden jäykkyyksistä. Niiden vuoksi työn hinta eli reaalipalkka ei asetu tasolle, joka mahdollistaisi tavoiteltavan korkeamman työllisyysasteen. Jotta se voitaisiin saavuttaa, on muutettava työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan rakenteita.

Tarjontapolitiikka on jyrännyt keskustelussa ja käytännön politiikassa muiden politiikkojen ylitse.

Rakenteellisten uudistusten tarvetta korostavaa työllisyyspolitiikkaa voidaan kutsua tarjontapolitiikaksi, koska sen keskeisenä tavoitteena on lisätä ihmisten halukkuutta vastaanottaa työtä eli tarjota työpanostaan työmarkkinoilla. Finanssikriisin jälkeen tarjontapolitiikan vastinpariksi nousi ainakin hetkellisesti kysyntäpolitiikka. Sillä tarkoitetaan toimia, joilla lisätään talouden kokonaiskysyntää eli yksityistä tai julkista investointi- tai kulutuskysyntää. Käytännössä tärkein väline kysyntäpolitiikassa on finanssipolitiikka eli valtion tulojen ja menojen säätely esimerkiksi verotuksen, julkisten investointien tai julkisen kulutuksen kautta.

ILMOITUS

Kun tarjontapolitiikassa työllisyyskysymys nähdään työmarkkinoihin liittyvänä ongelmana, kysyntäpolitiikassa työllisyyden ymmärretään määräytyvän ensisijaisesti hyödykemarkkinoilla. Jos yrityksien tuottamille tavaroille ja palveluille on enemmän kysyntää, yrityksillä on myös tarve työllistää enemmän. Kysyntäpolitiikka nojaa John Maynard Keynesin ajatukseen siitä, että kapitalistisessa rahataloudessa investointien taso ei automaattisesti kata taloudellisten toimijoiden säästämistä. Näin ollen talouteen syntyy krooninen alikysyntätilanne, minkä seurauksena yritykset eivät uskalla laajentaa tuotantoaan niin paljon, että täystyöllisyys saavutettaisiin.

Kansallisen työllisyyspolitiikan keinot eivät rajoitu tähän. Aktiivisella työvoimapolitiikalla pyritään siihen, että työntekijät löytäisivät kitkattomasti työnantajat ja työllistyminen työttömäksi jäämisen jälkeen olisi sujuvaa. Aktiivinen työvoimapolitiikka koostuu palveluista, jotka auttavat työntekijöitä työnhaussa, parantavat heidän osaamistaan ja luovat väyliä takaisin työmarkkinoille esimerkiksi palkkatuen avulla. Aktiivisen työvoimapolitiikan tarvetta voidaan perustella sekä käytännössä havaitun työmarkkinoiden kitkan että talousteoreettisten etsintäteorioiden kautta.

Kansallisesti tärkeänä työllisyyden edistäjänä esitetään usein myös elinkeinopolitiikka, jonka tavoitteena on huolehtia yritysten elinvoimaisuudesta ja luoda niille edellytyksiä pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Ajatus työllisyyttä edistävän elinkeinopolitiikan taustalla on se, että pidemmällä tähtäimellä vain menestyvät yritykset voivat työllistää ja luoda uusia työpaikkoja. Elinkeinopolitiikan välineistöä ovat erilaiset yritystuet, kuten innovaatiotuet, infrastruktuuria kehittävät julkiset investoinnit sekä osaltaan myös koulutuspolitiikka, jonka avulla voidaan vaikuttaa yritysten käytössä olevaan osaamiseen.

Myös sosiaali- ja terveyspolitiikalla on merkittävä rooli työllisyyden parantamisessa ja työttömyyden alentamisessa. Erityisesti niiden kohdalla, joiden työkyky on syystä tai toisesta alentunut ja jotka ovat mahdollisesti ajautuneet pitkäksi aikaa työmarkkinoiden ulkopuolelle, sosiaali- ja terveyspalveluita tarvitaan usein, jotta työelämään palaaminen onnistuu. Terveydenhuolto, kuntoutus ja sosiaalipalvelut vaikuttavat työllisyyteen parhaiten silloin, kun ne toimivat yhteen työvoimapolitiikan palveluiden kanssa.

Kaikkia edellä mainittuja työllisyyspolitiikan elementtejä tarvitaan, jotta työllisyysastetta saadaan tulevaisuudessa nostettua. Julkisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon ongelma on viime aikoina ollut se, että tarjontapolitiikka on jyrännyt keskustelussa ja käytännön politiikassa muiden politiikkojen ylitse. Esimerkiksi aktiivisen työvoimapolitiikan ja työllisyyttä vahvistavan sosiaali- ja terveyspolitiikan resurssit ovat tämän seurauksena viime vuosien aikana merkittävästi supistuneet.

Yhtä lailla julkisessa keskustelussa on vahvistunut ajatus siitä, ettei kokonaiskysynnän kasvu enää rajoita työllisyysasteen nousua eikä elinkeinopolitiikalla voida juurikaan lisätä työllisyyttä pitkällä aikavälillä. Nämä ajatukset vaikuttavat oleellisesti siihen, millaista työllisyyspolitiikkaa Suomessa jatkossa harjoitetaan ja millaisia tuloksia työllisyyspolitiikalla saadaan aikaan. Vaarana on, että ilman monimuotoista työllisyyspolitiikkaa korkea työllisyysaste jää ikuiseksi tavoitteeksi.