Anni-Helena Leppälä

Kommentti

Nykyajan toimitus on työympäristönä melko hiljainen paikka, kun toimittajat ahertavat työhuoneissaan sähköposteja lähetellen ja pikku näppäimistöjään näpytellen. Sen vuoksi onkin melko kuohuttavaa havahtua siihen, että kollega konttaa käytävää pitkin ja hinkkaa mennessään – kuulinko vielä jotain pulinaakin – kirjalla lattiaa, kuin olisi luuttuamassa. Onko tämä henkilö seonnut, käy mielessäni.

Ennen kuin ehdin vastata kysymykseeni, huoneeseen pyyhältää toimituksen työsuojeluvaltuutettu. Avaan suuni ottaakseni tämän vakavan asian puheeksi. Valtuutetun suupielet ovat korvissa ja kädessä hänellä on repaleinen, ilkeästi irvistelevä kirja, josta roikkuu jotain vappukrääsän tapaista röyhelöä. Tämäkinkö, käy mielessäni ja suljen suuni.

– Kato, tästä kirjasta on kyse, valtuutettu sanoo. Aha. Kiva. Mutta en sano mitään, koska luuttuaja ilmestyy oviaukkoon.

– Hei saanks mä sen, mun täytyy vielä hakata seinää, hän sanoo ja riuhtaisee kirjan valtuutetun käsistä.

Sirpa Koskinen

Viiltelyä, repimistä ja heittelyä vaativa teos taistelee opittuja tapoja vastaan ja hämmentää sivustaseuraajia.

Keri Smithin Tuhoa tämä kirja – väreissä on jokaisen kirjoja rakastavan ihmisen painajainen. Tai ainakin siltä se aluksi vaikuttaa.

Useimmat meistä on opetettu arvostamaan ja kunnioittamaan kirjoja. Itse olen tarkka siitä, etten ikinä jätä kirjaa pöydälle alassuin, en taittele sivuja koirankorville, välttelen kirjojen lukemisen ja syömisen yhdistämistä ja laukuissani on omat taskut kirjoja varten, jotta ne kärsisivät mahdollisimman vähän.

Rakastan kirjoja niiden sisältämien viisauksien ja tarinoiden lisäksi esineinä. Itse asiassa rakastan kirjoja niin paljon, että usein rakkaimpia asioita kysyttäessä unohdan täysin kaikki ihmiset ja vastaan kirjat.

Kun Tuhoa tämä kirja – väreissä ilmestyi työpöytäni kulmalle ajattelin vain selailla kirjaa ja tallettaa sen kirjastooni. Kirja on kuitenkin täynnä toimintaohjeita ja minut on kasvatettu hyvin, joten koin jonkinlaista tarvetta ohjeiden noudattamiseen.

Hampaat kirjassa

Tuhotyön aloitin leikkaamalla kirjan kanteen reiät tirkistelyä varten ja kirjoittamalla nimeni sitä vaativiin kohtiin. Kirjan ohjeissa kerrotaan muun muassa, että tehtäviä ei tarvitse suorittaa missään tietyssä järjestyksessä ja ohjeetkin ovat vapaasti sovellettavissa.

Teos on täynnä toinen toistaan kamalampia tehtäviä: murra kirjan selkämys, pistele reikiä, sylje sivulle, sivele tahmealla, sotke, revi, turmele ja väritä.

Tuhoa tämä kirja on pistänyt minut konttailemaan pitkin toimituksen käytäviä ja paiskomaan kirjaa seiniä vasten, pureskelemaan sivuja sekä kiipeilemään korkealle vain heittääkseni kirjan alas ja käyttäytymään muutenkin erikoisesti. Olen tehnyt töitä istuen kirja päässäni ja työkavereiden pöydille on hyvinkin voinut ilmestyä erilaisia revittyjä sivujen kappaleita. Pakastimesta on saattanut löytää jäätymässä olevan sivun ja lavuaarista kelluvan vastaavan.

Jos en ole aiemmin ollut toimituksessa erikoisen maineessa, niin nyt tilanne on korjattu.

Vapauttavaa tuhoa

Aluksi tehtävien toteuttaminen on vain kamalaa, aivan kamalaa. Vähitellen suhde ohjeiden noudattamiseen kuitenkin muuttuu. Seuraavaksi tuhoaminen muuttuu yhtä aikaa kamalaksi ja hauskaksi, lopulta siitä tulee miltei hilpeää ja kirjan turmeleminen muuttuu vapauttavaksi ja jopa koukuttavaksi.

On myös tehtäviä, joiden toteuttamista odottaa pienellä innon sekaisella kauhulla. Muun muassa kirjan kanssa suihkuun meneminen ja sivujen mätkinen maaliin kastetulla nyrkillä odottavat vielä vuoroaan.

Tuhoa tämä kirja – väreissä muistuttaa, että omien rajojen ylittäminen on toisinaan ihan suotavaa. Välillä on ihan aiheellistakin pysähtyä miettimään omia toimintatapojaan ja niiden syitä. On myös hyvä, että teos tarjoaa selkeät ja tarkat ohjeet siitä, miten tuhoamisen kanssa tulee edetä – ainakaan itseni kaltaiset yksilöt eivät ole kykeneviä kirjojen spontaaniin tuhoamiseen.

Niin uskomatonta kuin se onkin, kirjan tuhoaminen voi olla terapeuttista. En edelleenkään voisi kuvitellakaan, että tuhoaisin jonkin muun kirjan, mutta tämän lupakirjan kohdalla tilanne on selvästi muuttunut. Tuhoa tämä kirja osoittaa, että omalle epämukavuusalueelle menosta voi saada palkaksi iloisen mielen.

Keri Smith: Tuhoa tämä kirja – väreissä. Suomenkielisen laitoksen graafinen toteutus: Aino Sutinen. Taitto: Ville Manninen. WSOY 2017. 197 sivua.

Kommentti

Nykyajan toimitus on työympäristönä melko hiljainen paikka, kun toimittajat ahertavat työhuoneissaan sähköposteja lähetellen ja pikku näppäimistöjään näpytellen. Sen vuoksi onkin melko kuohuttavaa havahtua siihen, että kollega konttaa käytävää pitkin ja hinkkaa mennessään – kuulinko vielä jotain pulinaakin – kirjalla lattiaa, kuin olisi luuttuamassa. Onko tämä henkilö seonnut, käy mielessäni.

Ennen kuin ehdin vastata kysymykseeni, huoneeseen pyyhältää toimituksen työsuojeluvaltuutettu. Avaan suuni ottaakseni tämän vakavan asian puheeksi. Valtuutetun suupielet ovat korvissa ja kädessä hänellä on repaleinen, ilkeästi irvistelevä kirja, josta roikkuu jotain vappukrääsän tapaista röyhelöä. Tämäkinkö, käy mielessäni ja suljen suuni.

– Kato, tästä kirjasta on kyse, valtuutettu sanoo. Aha. Kiva. Mutta en sano mitään, koska luuttuaja ilmestyy oviaukkoon.

– Hei saanks mä sen, mun täytyy vielä hakata seinää, hän sanoo ja riuhtaisee kirjan valtuutetun käsistä.

Sirpa Koskinen