Henkilökohtaista
Kerran näin Senaatintorilla tanssiparin argentiinalaisen tangon pyörteissä. Se oli ihanan ja intensiivisen näköistä. Pari oli sulkenut muun maailman pois ympäriltään ja eli pelkästään tanssille. Mieheni Victorin kanssa olimme juuri jääneet eläkkeelle ja mietimme, mitä kivaa keksittäisiin päiviimme. Molemmat totesimme haluavamme tätä.
Laitoin tanssinopettaja Nina Krookille viestin, että voivatko 60-vuotiaat ruveta harrastamaan argentiinalaista tangoa. Hän vastasi, että ilman muuta, tänne vaan. Siitä se alkoi.
”Kuviot jäävät taustalle kun tanssin sisin olemus tulee esiin.”
Milongassa – argentiinalaisen tangon tansseissa – en ensimmäisenä vuonna uskaltanut ottaa askeltakaan. Katselin vain. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat niin hyviä, ettei sinne kehdannut mennä törttöilemään. Nyt on onneksi My first milongoja helpottamassa aloittelijoiden mukaan tuloa.
Monen tanssijan ura on edennyt niin, että ensin on innoissaan opiskeltu kuvioi-ta, aina vaan vaikeimpia. Mitä pitemmälle pääsee, sitä enemmän kuviot jäävät taustalle samalla kun tanssin sisin olemus tulee esiin. Silloin haluaa paneutua enemmän – tekniikan ohella – tunnelmaan. Siihen pieni on kaunista -juttuun. Siinä vaiheessa me ollaan oltu jo pitempään. Nyt on tanssittu 12 vuotta.
Opetus on vuosien varrella muuttunut paljon. Aikaisemmin oltiin kovin kuviokeskeisiä. Niitä opeteltiin ja toistettiin mekaanisesti.
Nyt perehdytään siihen, miten liike tuotetaan eli mitä se vaatii kropan käytöltä. Liike tulee sitten tavallaan kylkiäisenä.
Argentiinalainen tango on aikamoinen kuntoilulaji. Jos kaikki rotaatiot ja taivutukset tekee huolellisesti, kroppa saa tosi hyvää liikuntaa ja tasapaino paranee. On hallittava keskivartalo ja hengityksen on toimittava. Kuntoiluna tango on varmasti miellyttävimmästä päästä.
Tanssi ei ole minua naisena muuttanut. Minusta ei ole tullut rimpsuhelmaa. Jotkut kyllä kertovat löytäneensä naiseutensa tanssi myötä. Ehkä ikä suojelee. Vaikka toki milongaan pukeudutaan ja kaunistutaan, mutta se kuuluu tapoihin. Sinne ei mennä farkuissa.
Feministinä voi olla kova pala se, että olet toisen vietävänä. Mutta viime vuosien aikana tämä on muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Ei ole enää vain niin että mies vie ja nainen seuraa. Nyt tanssi on vastavuoroista, tasa-arvoista tanssia, jossa molemmat tekevät osuutensa. Fiksu viejä ehdottelee, että tehtäisiinkö näin tai näin ja seuraaja sitten joko hyväksyy sen tai ei hyväksy. Tietysti viejä yhäkin suunnittelee tanssin, mutta toteutus on muuttunut ihan selvästi.
Uskon, että tanssi on hyvä parisuhteelle. Siinä on se yhteinen mielenkiinnon kohde. Toki sanaharkkaa voi tulla. Mutta monta kertaa käy niin, että kun yrityksistä huolimatta tanssi menee päin seiniä ja sitten aletaan funtsata ja toinen sanoo että mitä jos yrittäisit näin tai noin, niin yhtäkkiä ratkaisu saattaakin löytyä.
Viime talvena aloin harjoitella viemistä ja Viki seuraamista. Siinä kasvaa molemminpuolinen ymmärrys, kun tietää, mitä vaatii vieminen ja mitä seuraaminen. Vieminen on aivan älyttömän vaikeaa varsinkin, kun minulla on vietävänä mies. Seuraamista jo harjoitelleen naisen vieminen olisi helpompaa. Viki itse halusi seuraajan rooliin. Hyvän viejän pitää hänen mielestään tajuta millaista on olla seurattavana. Ja tietysti myös päinvastoin.
Naisissa on jo paljon taitavia viejiä. Se on hyvä, sillä milongat ovat yhä nuorten kauniiden naisten markkinat. Jos nainen pystyy viemään, naiset voivat tanssi myös keskenään ja useammat pääsevät tanssimaan.