Sebastian Castelier

Öljyn hinnan romahdettua toissa vuonna on Oman pyrkinyt monipuolistamaan talouttaan. 35 miljardin dollarin sijoitussuunnitelmalla hallitus pyrkii tekemään turismista merkittävän tulonlähteen. Omanissa on paljon ekoturismin mahdollisuuksia, joita ei kuitenkaan ole otettu käyttöön.

Arabian niemimaan eteläosassa sijaitseva Omanin sulttaanikunta erottuu varakkaiden matkailijoiden muotikohteena. Vuonna 2015 siellä kävi 2,6 miljoonaa ulkomaista matkailijaa. Hallitus haluaa kaksinkertaistaa määrän vuoteen 2040 mennessä, jotta turismi tuottaisi 6 prosenttia maan bkt:stä.

Valtavien sijoitusten avulla hallitus pyrkii houkuttelemaan lisää matkailijoita, monipuolistamaan turistien kirjoa, saamaan matkailijoita maan kaikkiin osiin ja luomaan työpaikkoja. Tällä hetkellä suuri osa Omanin työvoimasta on yhä julkisen sektorin palveluksessa.

Omanin matkailun tulevaisuutta käsittelevän tutkimuksen mukaan matkailuministeriö toivoo, että alalle saataisiin 60 000 uutta työpaikkaa vuoteen 2024 mennessä. Silloin turismi työllistäisi 500 000 henkilöä, enimmäkseen omanilaisia.

Öljynporaus kutisti keihäsantilooppien suojelualueen.

Marraskuun 18. päivänä 2016, Omanin 46. itsenäisyyspäivänä, Omanin sulttaani Qaboos bin Said al Said vahvisti puheessaan, että matkailun kehittäminen on ensisijainen tavoite, koska ala ”pystyy avaamaan Omanin kansalaisille uramahdollisuuksia”.

Ainutlaatuisia kohteita

Vaikka Omanista halutaankin tehdä yksi Lähi-idän matkailun keskuksista, sen matkailuinfrastruktuuri on yhä keskittynyt lähinnä pääkaupunkiin Masqatiin sekä etelän suurimpaan kaupunkiin Salalaan.

Strategia on johtanut siihen, että Omanin hyvät edellytykset ekomatkailuun ovat jääneet lähes täysin käyttämättä. Sulttaanikunnassa olisi matkailijoille tarjota uskomaton valikoima maisemia, kuten Jiddat al-Harasisin valtava aavikko, Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva muinainen ainutlaatuinen kastelujärjestelmä sekä Musandamin maakunta, josta löytyy vuonoja, koralliriuttoja ja delfiinejä.


Vuorten ympäröimä Kumzarin kalastajakylä sijaitsee Hormuzinsalmeen pistävällä Musandamin niemimaalla.

– Hallitus tahtoo sovittaa yhteen matkailun kehittämisen sekä toiveen kulttuurin ja ympäristön suojelemisesta, mutta tähän mennessä se ei ole löytänyt tasapainoista ratkaisua maan valtavan potentiaalin hyödyntämiseksi, toteaa Oman-asiantuntija Marc Valeri, joka on kirjoittanut teoksen Sultanate of Oman, a revolution in trompe l’oeil.

Laiminlyöty valkobeisa

Haiman kaupungin ympärillä on pelkkää hiekkaa sadan kilometrin matkalla. Vanhanaikaiset valkobeisaa esittävät patsaat koristavat kaupungin portteja. Persianlahden alueella valkobeisa eli arabiankeihäsantilooppi on aitouden ja perinteiden symboli. Se esiintyy Qatar Airways -yhtiön logossa, ja Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa sitä pidetään kansallisylpeytenä.

Haima on tärkein portti Al Wustan luonnonsuojelualueelle, jossa valkobeisa aiemmin eli luonnonvaraisena. Siitä huolimatta ”täällä ei ole paljon turisteja”, sanoo Tareq, 38, Arabian Onyx -hotellin työntekijä.

– Tänään meillä on kaksi matkailijaa. Heitä ei yleensäkään ole enempää, tavallisesti kolme tai neljä päivässä, hän lisää.

Siihen on hyvä syy. Vuonna 2007 Omanin valtio päätti pienentää luonnonsuojelualuetta 90 prosentilla, koska alueelta etsittiin öljyä. Luonnonsuojelualue oli kuulunut Unescon maailmanperintökohteiden listaan vuodesta 1994, mutta nyt se menetti tämän arvostetun aseman.

Haimasta ei enää ole julkisen liikenteen yhteyttä suojelualueelle. Alueen sisäänkäynti on itään johtavalla moottoritiellä. Vaatimaton kyltti osoittaa, mistä alue alkaa, ja siihen kiinnitetyssä ilmoituksessa kielletään salametsästys. Kyltti on keskellä ei mitään. Sen vieressä toinen, uudempi kyltti kertoo saapumisesta öljynporausalueelle.

Jäljellä on 2 800 neliökilometrin kokoinen luonnonsuojelualue. Sen sisällä on vartioitu aitaus, jossa elää 637 keihäsantilooppia vankeudessa. Vain yksi parinkymmenen yksilön lauma palautettiin luontoon vuoden 2016 alussa.

Yksi vapautetuista beisoista vaeltaa arkana lajikumppaniensa aitauksen ympärillä. Vankeudessa syntynyt eläin ei oikein osaa katkaista napanuoraansa aitaukseen.

– Tapaus osoittaa, miten monimutkaista luonnonsuojelualueella olevien valkobeisojen palauttaminen luontoon voi olla, sanoo Hani al-Saadi, alueella elävä 28-vuotias biologi.

Röyhkeät salametsästäjät

Al-Saadi vaelsi edellisen päivän luonnonsuojelualueella. Hän astuu ulos betoniharkoista rakennetusta, hiekkamyrskyjen pieksemästä bungalowistaan

– Eilen näin kolme valkobeisaa luonnonsuojelualueella. Muista ei näkynyt merkkejä, sanoo al-Saadi huolestuneena.

Al-Saadi kuuluu ryhmään, jonka tehtävänä on keihäsantilooppien palauttaminen Al Wustan luonnonsuojelualueelle.

– Luonnolliset elinympäristöt ovat taantuneet, ja monista lajeista on tullut uhanalaisia. Öljy-yhtiön väki tuli, kaivoi kaikkialla, tuhosi… jotkut heistä filmasivat itseään metsästämässä eläimiä, myös keihäsantilooppeja. Ennen täällä vallitsi beisoille välttämätön luonnon monimuotoisuus. Mitä enää on jäljellä? Vain metsästäjiä, hän sanoo turhautuneena.

Runsas pyynti on vienyt hait monista paikoista.

Nelivetoisen auton ovi pamahtaa kiinni, ja ääni säikäyttää aamukastetta juomassa olleen antiloopin. Suojelualueen metsänvartijat Thani al-Harsusi ja Ahmed al-Harsusi nousevat ajoneuvostaan. He ovat tänään partiovuorossa. Thanilla on sotilastakki, Ahmedilla M16-rynnäkkökivääri salametsästäjien varalta.


Al Wustan suojelualueella partioivalla metsänvartijalla Ahmed al Harsusilla on mukanaan rynnäkkökivääri salametsästäjien varalta.

Öljynporauksesta huolimatta salametsästäjät ovat nykyään suurin huolenaihe, sanoo alueen johtaja Haithem al-Amri.

– Toisinaan joudumme keskustelemaan aseistettujen ihmisten kanssa. Tänä vuonna kahdessa tapauksessa olisi voinut käydä pahemmin. Salametsästäjät tulevat kivääreineen useilla autoilla. Yhtenä päivänä he jopa piirittivät yhden metsänvartijoistamme, al-Amri kuiskaa.

Näissä olosuhteissa ei villejä valkobeisoja juuri ole, eivätkä villieläimiä kaipaavat turistit lähde tälle etäiselle alueelle.

Elävät ja kuolleet hait

Musandamin maakunta on Hormuzinsalmeen pistävä niemimaa. Majesteettisten vuonojen lämpimät vedet ovat täynnä värikästä elämää. Tuulet ovat navakoita ja merivirrat voimakkaita tässä Omanin sulttaanikunnan pohjoisimmassa kärjessä.

Sukelluksenopettaja Chucky Swarts, 30, avaa verisen muovirasian. Sen sisällä kalanpäät ovat marinoituneet koko yön. Ympärillä on muovipulloja täynnä kalanverta. Vene liikkuu hitaasti ja veri kaadetaan virtaan leviämään ympäriinsä. Kalanpäät laitetaan reiällisiin purkkeihin, jotka Swarts heittää poijuun sidottuina veteen.

Swarts yrittää houkutella haita chummingiksi kutsutulla tekniikalla. Pyrkimyksenä on saada hait kerääntymään yhteen paikkaan, jotta niiden keskelle voisi sukeltaa. Etelä-Afrikassa syntynyt Swarts järjesti samanlaisia retkiä kotimaassaan ja tarjosi turistiryhmille sukelluksia haiden joukossa. Nyt hän tarjoaa näitä retkiä Omanissa.

Muutaman minuutin kuluttua paikalle tulee omanilaiskalastaja, tarkistaa poijun ja lähtee. Sitten paikalle saapuu sotilasalus. Sotilaat tarkistavat Swartsin veneen paperit ja kyselevät, mitä miehistö on tekemässä ja lopulta kohteliaasti pyytävät heitä poistumaan alueelta.

– Juuri tällaisten tapausten takia tahdon edetä varovasti projektissani, mutta tämä vie paljon aikaa, Swarts sanoo äreästi.

Ylikalastuksen jäljet

Dibbassa, Kumzarissa, Khasabissa ja muissa Musandamin pienissä rannikkokylissä kalastajat pyydystävät haita huhtikuusta syyskuuhun. Tiikerihaita, vasarahaita ja mustapilkkahaita pyydetään kuukausittain järkyttäviä määriä. Täysikasvuisesta yksilöstä voi saada 275 Omanin rialia (630 euroa).

Kyseessä on tuottoisa bisnes, jonka kalastajat toivovat jatkuvan vielä kauan. Ranskalainen Christophe Chellapermal on käynnistänyt ”haisukellus”-nimisen projektin. Hän on johtanut sukelluskeskusta Musandamissa vuodesta 2004 ja sukeltanut alueella jo kolmisenkymmentä vuotta.

– Noin kymmenen vuotta sitten huomasin ylikalastuksen seuraukset.


Yhden päivän saalis Dibban torilla käsittää yli 200 erikokoista haita. Pyynti on verottanut haikantoja ankarasti sekä Omanissa että maailmanlaajuisesti. Koko maailmassa arvioidaan pyydettävän 63–273 miljoonaa haita vuosittain.

Näiden kymmenen vuoden aikana omanilaiset kalastajat ovat valittaneet hänelle, ettei kaloja ole tarpeeksi. Hänen ystävänsä ovat lähettäneet hänelle kuvia kuolleista haista. Niinpä Chellapermal keksi ryhtyä kehittämään haisukelluksia matkailuprojektina Musandamissa.

Kalastajat eivät suostuneet kertomaan Chellapermalille haiden esiintymispaikoista. Myös Omanin sotilaat suhtautuivat häneen epäluuloisesti, koska kalastajat olivat varoittaneet heitä.

– Haisukelluksiin erikoistuneen sukellusoppaan Steven Surinan kanssa menimme paikkoihin, joissa haita pitäisi olla, mutta emme nähneet yhtään. Kun yritin myöhemmin yksin, Omanin partiovene tulivat paikalle ja pysäytti minut. Silloin taisin olla oikealla paikalla…

Omanissa olisi hyvät edellytykset ekoturismiin.

Dibban satamassa Musandamissa turistit ottavat kuvia vasta pyydystetyistä haista.

– Jotta minun projektini tulisi hyväksytyksi, ihmisten on ymmärrettävä, että elävä hai on tuhat kertaa kuollutta arvokkaampi.

Chellapermal haluaisi ottaa kuvia haisukelluksista ja lähettää niitä Omanin matkailuministeriöön.

Vaihtoehtona haisukellus

Steven Surinan mukaan ei ole hölmö ajatus, että jonain päivänä haisukelluksiin erikoistuneet sukelluskeskukset voisivat korvata kalastuksen.

– Fidžissä on kalastajaheimo, joka käytti syanidia ja dynamiittia kalastukseen suuressa laguunissa. Kalat loppuivat. Muuan amerikkalainen saapui saarelle ja sijoitti sukelluskeskukseen. Hän antoi kalastajille rahaa, jotta he voisivat aloittaa kalastamisen jossain muualla.

– Viidentoista vuoden ajan amerikkalainen levitti kalanruokaa laguuniin. Kalat palasivat, ja suuret petokalat seurasivat perässä. Nykyään saarelaisten nuorempi sukupolvi työskentelee matkailualalla, hotelleissa ja sukellusyrityksissä. Kalastus on loppunut, ja hait ovat palanneet.

– Hait nähdään nyt kansallisaarteena. Omanissa on nähdäkseni välttämätöntä lähestyä asiaa koulutuksen näkökulmasta. Lisäksi on sijoitettava matkailun tarvitsemaan infrastruktuuriin.

Aurinko laskee Dibbassa. Vähän matkan päässä rannasta, korkeiden punaisten vuorten juurelle Sheesan perhe on rakentanut talon, jossa on kultavärillä koristeltu ovi.


Hainkalastus on Omanissa lisääntynyt hainevien kysynnän kasvaessa Kaukoidässä.

Talon pihalla kolme polvea Sheesan perhettä istuu matolla syömässä appelsiineja, banaaneita ja omenoita minttuteen ja kahvin kanssa. Perheen pää on Abdelha Mohammed Ali Dohouri Sheesa.

Hän on entinen kalastaja, joka pitkän aikaa kulki rannikolla sijaitsevasta kotikylästään Dibbaan kalojen ja haiden liikkeitä seuraten. Sheesa kertoo lukuisten hailajien täyttämistä vuonoista, joista hait suuntasivat avomerelle pyytämään tonnikaloja.

– Näin paljon haita, kun sukelsin pyydystämään hummereita. Täällä lähellä on paikka, jota kutsuttiin Valkoiseksi kallioksi. Siellä oli paljon tiikerihaita, mutta nykyään ne ovat käyneet harvinaisiksi.

Haiden jatkuva vähentyminen on pakottanut Musandamin kalastajat yhä kauemmas pyyntiretkilleen. Nykyään monet uskaltautuvat jopa Iranin aluevesille keskelle Hormuzinsalmea.

Sheesan perhe sen sijaan on päättänyt lopettaa kalastamisen. Abdelhan poika Said Sheesa on avannut sukelluskeskuksen Dibbaan. Hänen mielestään hainpyynti on menneisyyttä.

– Täällä ihmiset pyydystävät minkä tahansa hain piittaamatta siitä, onko sillä poikasia vatsassaan. Nykyään emme näe sukeltaessamme lainkaan haita. Tuntuu kuin olisi uima-altaassa, jossa on vain pikkukaloja ja korallia.

Käännös: Markus Kangas ja Arto Huovinen