Kesällä 1945 pidetty sodan voittaneiden kongressi aloitti ajanjakson, jota virolainen kirjailija Jaan Kross (1920–2007) on kutsunut ”Potsdamin jääkaudeksi”. Stalin, Roosevelt ja Churchill piirsivät viivoja kartoille, ja Itä-Eurooppa ja Baltia oli jäävä Kremlin etupiiriin lähes 50 vuodeksi.
Siinä on lähihistorian asetelma, johon virolaisen Ilmar Taskan (s. 1953) romaani Pobeda 1946 vahvasti ankkuroituu. Viron ikkunat länteen on lyöty umpeen, rannikoille ei enää ilmaannu pelastavia ”valkoisia laivoja”, maa ja kansa ovat neuvostovallan tiukkenevassa otteessa. Vastarinta on lähinnä henkistä laatua, asenteissa ja ajatuksissa.
Kaikkialla tihenee pelko.
Viron ikkunat länteen on lyöty umpeen.
Taskan luomassa kuviossa on Tallinnassa 1946 elävä perhe, mies, vaimo ja pikkupoika. Mies piileskelee kotonaan, koska kuului Viron sodanaikaiseen kansalliskomiteaan, vaimo huoltaa ja ruokkii perhettä, poika leikkii pihalla.
Elämä lipuu puolivaloilla, puhekin on kuiskailua.
Kadulla poika hurmaantuu Pobedaan, ylelliseen neuvostoautoon ja sitä ohjailevaan yhtä vetovoimaiseen Pobeda-setään – ja äkkiä kaikki on toisin. Isä katoaa, äiti muuttuu hermoraunioksi, poika voi vain ounastella osuuttaan katastrofiin.
On myös äidin siskopuoli, oopperatähti Johanna ja hänen ennen sotaa roihahtanut rakkautensa, BBC:n lontoolainen toimittaja Alan. Lontoon ja Tallinnan välisille radioaalloille virittyy yksi romaanin keskeisistä jännitteistä.
Tarinassa vain Johannalle ja Alanille annetaan nimet, he ovat sentään subjekteja, heillä kenties on valoa tulevaisuudessa. Muut ovat ihmisiä hekin, mutta kolkon kohtalon merkitsemiä, vailla oikeaa yksilöllisyyttä ja itsemääräämisen oikeutta. He typistyvät objekteiksi.
Juonipaljastuksitta voi sanoa, että juonta on. Taska takoo romaaniin loogiset, pirullisen aukottomat valinnat, yksien hädän ja toisten ylemmyyden, hyväksikäytön hierarkian ja riippuvuuksien erilaiset muodot.
Hän kirjoittaa kuulakasta lausetta, henkilöiden sisäisin kokemuksin. Osoittaa hienostunutta taitoa, miten ja millaisia Tallinnan tai Lontoon 1940-luvun maisemakuvia hän sommittelee. Yksityiskohdat ovat aistivoimaisia: Pobedan hohtavan nahkasisustuksen saattaa aistia, ja miltei hypistellä kojelaudan ja ohjauspyörän ihmeellisiä releitä.
Taska osaa sävykkäästi kuvata tilanteita. Poliittisia perusvaihtoehtoja ei ole monta – täysi yhteistyö tai täysi vastarinta – mutta väliin jää laaja harmaa kaistale arkisia selviytymiskeinoja.
Aikuiset ovat täyteläisiä, hyvin mietittyjä hahmoja – Johannan ja Alanin suhteeseen latautuu jopa jotakin vanhanajan suurta kauneutta. Sitä vastoin voi kysyä, toimiiko pikkupojan osa kokonaisuudessa likikään uskottavasti. Hänen menetyksensä ja psyykkinen stressinsä kertautuvat äärimmäisen raskaina – toimintakyvyn menetys uhkaisi vähemmästäkin.
”Pobeda” tarkoittaa venäjäksi ”voittoa”. Otsikoksi teokselle, jossa kaikki kärsivät tappion, se on tarpeettomankin simppeli ja osoitteleva.
Joka tapauksessa: Pobeda 1946 kasvaa poikkeuksellisen ehyeksi romaaniksi, se on julma, kaunis ja tosi.
Ilmar Taska: Pobeda 1946. Suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 2017. 315 sivua.