Dokumentti Lauluja Utopiasta Sinikka Sokan laulun siivittämänä kirvoitti vanhoille aktivisteille kyyneleet silmiin. Vaikka usko kommunistiseen liikkeeseen oli mennyt, usko maailman muuttamiseen aktivismilla säilyi. Tunnelmassa oli vahvasti läsnä globaali solidaarisuus. Tämä johdatti keskustelua ajatukseen, onko maailma tällä hetkellä parempi paikka kuin mitä 60- ja 70-luvulla siitä toivottiin?
Dokumentti on osoitus siitä, kuinka vahvaa liikettä paremman tulevaisuuden puolesta kaivataan yhä. Sinikka Sokka totesi, että usko parempaan maailmaan on säilytettävä. Sokan nuoruudessa aktivismi oli luontaista: nuoret kulkivat yhdessä tiettyyn suuntaan ja keskustelivat syväluotaavia yhteiskunnallisia keskusteluja.
– Agit-Prop -dokumenttia katsoessa pohdin, kuinka ennakkoluulotonta ja kansainvälistä toimintamme oli tuohon aikaan, vaikka tietenkin se oli hirveän yksisilmäistä. Kuitenkin siemen muullekin ajattelulle kylvettiin tuolloin, pohti Sokka.
”Huomaan kaipaavani jotain, mitä en ole edes elänyt, sitä mitä vanhempani kokivat.”
Sekä menneessä että nykyisyydessä tärkeintä onkin halu taistella vapaaehtoisesti paremman maailman puolesta, ja halu pohtia, kuinka sen tekee.
– Elokuvassa nousee ajatus, että meidän jälkeemme tulevat toiset, jotka itse rakentavat siltansa, ja näin se menee. Tämän päivän aktivismi on erilaista kuin 70-luvulla. Toiminnan tavat ja muodot ovat muuttuneet, arvioi dokumentin ohjaaja Jouko Aaltonen.
Aaltosen mukaan maailma on siirtynyt yksilölliseen ja individualistiseen ajatteluun niin hyvässä että pahassa, ja ihmisarvo on noussut tärkeäksi yksilötasolla.
– On vaikea arvottaa, onko se parempi vai huonompi kulma kuin 70-luvulla. Nykyään tapahtuu paljon sellaista, mikä on näkymättömissä, eikä pääse valtajulkisuuteen näkyville. Kun 70-luvulla haluttiin tehdä jotakin, perustettiin yhdistyksiä ja organisoiduttiin.
Nuorempi sukupolvi pohtii tulevaa
Keskustelu kirvoitti kysymyksen, mikä tarve elokuvataiteella on nykyisessä ajassa katsoa taaksepäin? Nuoremman sukupolven elokuvantekijöitä edustava Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan tähti Paula Vesala pohti, voivatko he tekijöinä luoda uusia maailmoja pelkäämättä, että ne osoittautuvat naiiveiksi kupliksi.
– Siinä pelossa on helpompaa mennä taaksepäin ja tehdä elokuvia menneestä, eikä edes pohtia niitä tulevaisuuden utopioita.
Vesala arvioi, että nykyisyyttä tai tulevaa on vaikeampi käsitellä, koska on pelottavaa esittää oletuksia tai utopioi-ta. Utopiat liittyvät toivoon, ja siihen millä tavalla eri sukupolvet suhtautuvat niihin.
– Tarinan kerrontaan liittyy riskejä. Uskallammeko olla sitä sukupolvea, joka uskaltaa jo ajatella asioiden olevan toisin. Esimerkiksi intersektionaalinen feminismi on noussut, kuinka kertoisimme tarinoita niin ettemme uhriuta tai eksotisoi vähemmistöjä?, pohti Vesala.
Sodankylässä elokuvillaan Keppihevosten vallankumous ja Tyttö nimeltä Varpu edustanut ohjaaja Selma Vilhunen totesi, että intersektionaalisessa feminismissä on jotain todella olennaista.
– Se miten tunnistaa omia ennakkoluulojaan, etuoikeuksiaan ja toiseuttamista. Itseään on haastettava katsomaan ihmisiä toisin. Oma maailmankuva tarkentuu, ja mahtavinta on se, jos jää kiinni omasta yksisilmäisyydestään.
Elokuvantekijät uskovat, ettei pelkkä Facebookissa notkuminen riitä, vaan asioiden eteen on oikeasti tehtävä jotain. Erona menneeseen on selkeästi nähtävillä muutos. 60- ja 70-luvuilla ihmiset lähtivät kotoa ulos ja huusivat sanomansa julki. Silloin ihmiset seisoivat kahdella jalalla asioiden takana eivätkä vain tyytyneet selaamaan verkkoa.
– Tykkäämällä Facebookissa ei tarvitse liikuttaa itseään ulos tai tehdä työtä minkään asian eteen. Sen kaiken keskellä huomaan kaipaavani jotain, mitä en ole edes elänyt, sitä mitä vanhempani kokivat, toteaa näyttelijä Nuppu Koivu.
Hänet nähtiin Sodankylässä Aki Kaurismäen uusimmassa Toivon tuolla puolen -elokuvassa.
Turvattomuus ja pelko poliittisena aseena ovat tässä ajassa selkeitä. Ja tämä askarruttaa monia taiteilijoita. Ohjaaja Selma Vilhunen pohti pelon lisääntymisen liittyvän talousjärjestelmän perimmäiseen ajatukseen kilpailusta.
– Voittamisen ja häviämisen frekvenssi on tihentynyt. Kuka tahansa voi koska tahansa tipahtaa turvaverkon ulkopuolelle. Nykyään entistä rajummin ihmiset voivat joutua todella huonoon jamaan ja turvattomaan tilanteeseen.
Vilhunen totesi, ettei resursseja ole kaikille ja aito kauhu elämässä pärjäämisestä on läsnä.
– Tämä ajaa ihmisiä epätoivoisesti etsimään identiteettiään, tai esimerkiksi rasismin äärelle hakemaan voimaa mistä tahansa, Vilhunen jatkoi.