Valinnanvapaus on varakkaimpien etu. Samoin kuin vapaakauppasopimusten todelliset hyödyt koskettavat eniten niitä, kenellä on vahvin etuoikeus. Hallituksen ajama sote-malli vie heikompiosaisten palvelut markkinaehtoisiksi. Ja CETA lisää ennestään eriarvoisuutta.
Suurissa kauppasopimuksissa ei ole kyse ihmisten suojelusta, kun sijoittajat haluavat järein ottein varmistaa oikeuksiensa säilymisen voiton tavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Vaarana on, että syntyy erinomainen yhdistelmä palveluntuottajien ja yritysten kannalta, mutta yleiset kansanterveydelliset intressit jäävät jalkoihin.
Koska CETAa on ajettu kiireellä läpi politiikassa, olisi tärkeää käydä perusteellista poliittista keskustelua sen vaikutuksista, ennen kuin Suomi lyö lukkoon oman kantansa. CETAn lopullinen voimaan astuminen tuskin tulee olemaan Euroopan laajuisesti läpihuutojuttu. Tästä esimakua antoi jo Belgian Vallonia, joka oli vähällä torpata sopimuksen etenemisen syksyllä 2016.
Vallonian vastustuksen vuoksi sopimukseen lisättiin kauniilta näyttävä luku periaatteista, joka ei kuitenkaan ole oikeudellisesti sitova, kuten muu sopimus. Vallonian vastustus ei lähtenyt tietämättömyydestä, vaan varsin hyvästä ja kenties muita jäsenvaltioita paremmasta tiedosta sopimukseen sisään kirjoitetuista riskeistä.
CETA on vapaakauppasopimusten ennakkotapaus, ja sen sijoittajasuoja on riski. CETA nähdään sijoittajasuojan sisäänajosopimuksena, jonka jälkeen sijoittajasuojaa osana muita kauppasopimuksia on hankalampi enää muuttaa.
Sopimuksella on niin kutsuttu ”suppiloefekti”, joka tarkoittaa peruuttamatonta pohjaa muille tulevaisuuden vapaakauppasopimuksille, kuten mahdolliselle uudelle versiolle TTIP-sopimuksesta.
EU:ssa on muistettava, että uudet neuvottelut pohjaavat aina edellisille, ja kauppapolitiikassa ei koskaan oteta askeleita taaksepäin.
CETA on laaja ja kattaa kaikki palvelut, sektorit ja investoinnit. CETAn investointisuojaa on matkan varrella paranneltu, mutta ongelman ydin säilyy yhä samana: edelleen yksityiset yritykset voivat haastaa valtioita oikeuteen, ja tällä on edelleen sama pelotevaikute valtioihin. Lisäksi CETA avaa yhtä lailla ovet Euroopan markkinoille myös yhdysvaltalaisille suuryrityksille osakeomistusten ja Kanadan toimistojensa kautta.
Vapaakauppasopimusten luonteeseen on kuulunut riski kansallisten standardien alentamisesta, vaikka sopimukset itsessään eivät suoraan sitä velvoita. CETA luo painetta alentaa standardeja tai sääntelyä kilpailun suhteen.
Kyse ei ole siitä, onko globalisaatiota vai protektionismia, vaan millaisten sääntöjen puitteissa kauppaa tehdään ja millaisia sääntöjä luodaan.
Siksi sopimuksen velvoitteet ja käytännön soveltaminen ideologisen paineen alla on nähtävä erillisinä asioina eikä suoraviivaisesti yksi yhteen toimivana kokonaisuutena.
Vaikka sopimukseen kirjattaisiin mitä tahansa korulausein muotoiltuja lisäyksiä, eivät nämä kuitenkaan välttämättä pääse toteutumaan käytännössä, tai ole alkujaankaan oikeudellisesti sitovia, kuten Vallonian tapaus on jo osoittanut.