All Over Press/ Alamy / Luke Bowles

Viikko alkoi viestillä kollegalta ja ystävältä, joka kaipasi vertaistukea häpeän selättämiseen. Toisessa viestissä toimittaja pyysi minua radio-ohjelmaan keskustelemaan häpeästä. Ensimmäiseen viestiin vastasin kannustavasti ja toiseen myöntävästi. Ensireaktio jälkimmäiseen viestiin oli, että en tietenkään mene, koska taas saa hävetä ja kärsiä kun menee avaamaan suunsa julkisesti. Menen silti, koska aihe on tärkeä ja kiinnostava.

Häpeä on huijarisyndrooman paras ystävä. Huijarisyndrooma on se, etenkin monille korkeasti koulutetuille naisille tuttu tunne, että on ikään kuin vahingossa päässyt hyvään asemaan työelämässä ja kohta kaikille paljastuu, että on onnistunutkin vain esittämään osaavansa asioita. Moni voi olla päässyt todella pitkälle ja silti tuntea epävarmuutta omasta pätevyydestään ja pelätä jatkuvasti epäpätevyytensä paljastuvan kaikille todella nolosti.

Häpeä ja nolous ovat sosiaalisen kontrollin välineitä. Häpeä ja huijarisyndrooma yhdessä ovat tehokkaita patriarkaatin pönkittäjiä. Kun naiset eivät usko omaan osaamiseensa, he eivät pyri valta-asemiin, ja niin miehinen ylivalta säilyy.

Häpeä ja huijarisyndrooma yhdessä ovat tehokkaita patriarkaatin pönkittäjiä.

Häpeä on sisäisen kriitikon suurin voimavara. Olen nimennyt oman sisäisen kriitikkoni sisäiseksi vorssalaiseksi.

ILMOITUS

Sisäinen vorssalainen ei kehtaa olla osaava ja menestynyt tai ainakaan tuoda omia ansioitaan esiin. Sisäinen vorssalainen ei tee numeroa omista jutuistaan, koska hän ei voi missään nimessä luulla olevansa jotain. Sisäinen vorssalainen ymmärtää hävetä. Sisäinen vorssalainen istuu olkapäälläni, kun kirjoitan ja kuiskii ”mitä sää luulet tästäkin tietäväs, mikä sää oikein luulet olevas”. Sisäinen vorssalainen on pieni sielu ja kovin yksinäinen.

Sisäisen vorssalaisen kanssa on kuitenkin mahdollista ystävystyä. Häntä pitää lähestyä lempeästi, kiltisti ja ymmärtäen. Konkreettiset kehut ovat parasta lääkettä. Feministisen ajatushautomo Hatun järjestämässä kehtaamiskoulussa opimme eräältä osallistujalta kehu-excelin, johon voi kerätä esimerkiksi työkavereiltaan saamiaan kehuja. Kun jostakin asiasiasta saa toistuvasti kehuja, on paljon vaikeampaa vähätellä omaa osaamistaan siinä kyseisessä asiassa. Dokumentointi kannattaa aina.

Häpeä saa käyttövoimansa salailusta, hiljaisuudesta ja tuomitsemisesta. Paras vastavoima häpeälle on empatia ja avoimuus. Keskinäisen kehun ja tuen kerhoissa näistä asioista voi puhua avoimesti ja saada vertaistukea.

Häpeä, kuten muutkaan tunteet, eivät ole jotain, josta pitää pyrkiä kokonaan eroon. On kuitenkin hyvä tunnistaa, mitä tarkoitusta häpeä milloinkin palvelee. Usein häpeä pönkittää normeja. Häpeä pitää meitä kiinni sukupuolittuneissa stereotypioissa eli siinä, millainen ihmisen tulee olla, naisena tai miehenä. Se työntää meitä normina pidetyn piiriin ja saa meidät pysymään ”oikeanlaisina”. Se saa meidät mukautumaan ryhmään. Häpeä estää vapautumista.

Erityisesti tosi-tv-sarjoihin ja moniin komedioihin liittyvä myötähäpeän tunne paljastaa tehokkaasti häpeän sosiaaliseen kontrolliin ja normien pönkittämiseen liittyvät ulottuvuudet. Myötähäpeässä sekoittuu ylimielisyys ja pelko. Minä en ainakaan ole tuollainen vai apua, olenkohan sittenkin. Jos en skarppaa, saattaa lipsahtaa nolouden puolelle.

Arkikielessä häpeä ja syyllisyys menevät iloisesti sekaisin ja tarkoittavat usein samoja asioita. Tunnettu positiivisen psykologian tutkija Brene Brown tekee analyyttisen eron häpeän ja syyllisyyden välille. Häpeä kääntyy sisäänpäin ja keskittyy siihen, kuka minä ihmisenä olen. Häpeä painottaa, että olen huono ihminen, kun mokasin. Häpeä saa pyytämään anteeksi sitä, että olen tällainen. Häpeä tuottaa tunteen, että en ansaitse mitään hyvää.

Syyllisyys puolestaan kohdistuu tekoihin, siihen mitä tein, kun mokasin. Tein tyhmästi ja voin pyytää sitä anteeksi. Teko ei vaikuta arvooni ihmisenä.

Tutkimuksissa on todettu, että häpeä ja syyllisyys korreloivat keskenään päinvastaisesti ongelmien kanssa. Ihmisillä, joilla on ylikorostunut häpeän tunne, on useammin ongelmia addiktioiden, väkivallan ja syömishäiriöiden kanssa. He ovat useammin kiusaajia ja päätyvät useammin itsemurhaan. Niillä, joilla syyllisyydentunto on häpeän tunnetta vahvempi, näitä ongelmia esiintyy paljon vähemmän.

Kaikki me mokataan joskus, mutta mokaaminen voi olla lahja niin itselle kuin toisillekin. Nolottaahan se, kun mokaa, mutta tämän voi kääntää voimavaraksi. Nolous voi olla hyvä motiivi, kuten Ville Lähde kirjoittaa kirjassaan Paljon liikkuvia osia. Tällöin nolous toimii parempaan ajatteluun ja parempaan toimintaan pyrkimisen vaikuttimena.

Kun mokaa niin, että aiheuttaa jollekin muulle harmia, ei pidä jäädä häpeänsä vangiksi vaan pyytää suoraselkäisesti anteeksi. Anteeksipyyntö ei ole sellainen, jossa pyydetään anteeksi, jos joku loukkaantui kun sanoin tyhmästi. Anteeksipyynnössä pitäisi tulla ilmi jonkinlainen ymmärrys sitä, mikä omassa tekemisessä tai sanomisessa meni vikaan.

Uskottavan anteeksipyynnöstä tekee vasta se, jos pystyy myös esittämään, miten aikoo jatkossa toimia toisin. Joskus se toki vie aikaa, että ymmärtää mitä mokasi ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Joten uskottavaa anteeksipyyntöä ei kannata aina odottaa välittömästi.

Moka on lahja myös siinä mielessä, että kun siitä kertoo muille, voi sillä tarjota oivaa vertaisapua omien mokiensa ja häpeänsä kanssa kärvisteleville. Näin muutkin saavat tilaisuuden vapautua omista nolouksistaan.

Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.