Järjestöt ovat ponnistelleet esimerkillisesti pitkäaikaistyöttömyyden vähentämiseksi tarjoamalla työelämäosallisuuden niille, joille sitä ei avoimilta työmarkkinoilta ole syystä tai toisesta löytynyt. Nyt kaikki energia joudutaan käyttämään järjestöjen olemassaolon turvaamiseksi, eikä tilanne näytä kummoiselta.
Sipilän hallitusohjelmassa kolmannen sektorin toimintaedellytykset luvattiin turvata, mutta käytäntö on aivan päinvastaista: Työllisyysmäärärahan leikkaukset ja määrärahan siirto sosiaali- ja terveyspuolen yleisvastikkeellisuuspottiin, työvoimapoliittisen avustuksen määrän romahtaminen, järjestöille myönnettävän palkkatuen kiintiöittäminen sekä koko työllistämistoiminnan kilpailuttaminen ja markkinaehtoistaminen.
Onko työllisyydenhoito ylipäätään soveltuvaista kilpailutettavaksi? Ja mitä tapahtuu henkilöille, joilla ei ole mahdollista työllistyä avoimille työmarkkinoille?
Onko työllisyydenhoito ylipäätään soveltuvaista kilpailutettavaksi?
Suomen huoltosuhteen näkökulmasta on ensisijaisen tärkeää ylläpitää työttömänä olevien työnhakijoiden työ- ja toimintakyky. Työelämäosallisuus, myös epätyypillisissä ja määräaikaisissa järjestöjen tarjoamissa työsuhteissa, on aina parempi vaihtoehto kuin passiivinen työttömyys. Ja tähän tarvitaan palkkatukea, joka on kansantaloudellisesti järkevä tukimuoto, vaikka tuetun työn tuottavuus olisi vaatimatonta. Järkevää tekemätöntä työtä on paljon.
Työttömyys on paha – mutta toimettomuus ja tarpeettomuus pahinta!
Eija Tuohimaa
Jyväskylä