Kirjan teema on mitä ajankohtaisin. Kansallisvaltioiden syntyhän oli kytkyssä teollisuuskapitalismiin ja yrityksiin, joiden nimet yleensä alkoivat sanoilla Suomen tai Kansallinen. Toisin on nyt. Kansallisvaltioista vaikuttaa tulleen lähinnä kulttuurisia teemapuistoja, joihin levotonta globaalia rahaa houkutellaan. Drufvan mukaan tarjolla on nöyräksi koulutettua työvoimaa.
Maa on saatava nousuun!
Kuten alaotsikko Topeliaaninen suomalaisuus karnevalismin hengessä kertoo, kirjan pohjatekstinä toimii Topeliuksen Maamme-kirja (1875). Drufvan mukaan Maamme-kirja määräsi suomalaiset ponnistelemaan samaan tapaan kuin Juha Sipilä nyt: Suomi on saatava nousuun, vaikka nousu tarkoittaisikin nousua vain ennestään hyväosaisille. ”Ei oikeutta maassa saa, ellei itse hyvin hanki”, hän veistelee.
Kansallisuus näyttäytyy usein miesten lajina: miehet kirjoittavat siitä paljon ja miehet edustavat niin vallakkaita kuin rahvastakin.
Hyvä huomio on, että Maamme-kirjassa ei esiinny lainkaan tilattomia ja talottomia, ei renkejä, piikoja tai tehtaantyöläisiä. Kuva talonpoikaisesta Suomesta pohjaa elämäntapaan, jota edusti noihin aikoihin alle kymmenesosa väestöstä. Näinhän yleensä kansallisuudet ja maabrändit rakentuvat: enemmistö jää huomaamatta.
Hyvä kuitenkin muistaa sekin, että Topelius ei hallinnut yksin suomalaisen maabrändin rakennusta. Jos herra keskittyikin luonnon ja ihanteellisen kansan kuvailuihin, toi samaan aikaan vaikuttanut Minna Canth esiin ”Jumalan valitun kansan” kurjuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia.
Kansallisuus on miesten laji
Kansallisuus näyttäytyykin usein miesten lajina: miehet kirjoittavat siitä paljon ja miehet edustavat niin vallakkaita kuin rahvastakin. Kun mies kirjoittaa kansallisuudesta, hän keskustelee usein vain toisten (aina samojen) miesten kanssa, ikään kuin lunastaakseen paikkansa kansallisuudesta keskustelevien kerhossa.
Niin tekee Drufvakin. Teoksessa taidetaan mainita nimeltä vain kaksi naista, Eeva-Liisa Manner ja Satu Apo. Drufva esimerkiksi kysyy, millaiseksi Suomi olisi muotoutunut, jos runebergilais-topeliaanisen linjan sijaan olisi valittu Kalevalan sankareita tai Aleksis Kivi. Entä miten olisi käynyt, jos tieksi olisikin valittu vaikkapa Maria Jotunin pisteliäs, kehittyvään kapitalismiin ja avioliittoinstituutioon kohdistunut satiiri?
Jos kansallisuutta koskevat keskustelut käydään aina vaan niiden teosten kanssa, jotka siihen ovat muinoin otettu mukaan, tuloksena on väistämättä toistoa. Ehkä naisten mukaan ottaminen muinakin kuin irrallisten sitaattien esittäjinä olisi tuonut vivahteita ymmärrykseen ilonpidosta. Myös tunnustettujen toisinajattelijoiden galleriaan löytyy muitakin vaihtoehtoja kuin Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna.
Vaikeaselkoinen tyylilaji
Vaikka Drufva kiinnostaviin teemoihin tarttuukin, kirjan tyylilaji on ainakin itselleni lievästi sanoen haasteellinen. Mitään erityistä lukuohjetta ei anneta eikä kirjoittaja kerro itsestään mitään. Toimittajatausta näkyy tekstissä sekä hyvässä että pahassa. Tietoa ja tarinaa on koottu laajalti ja luovasti, teksti kulkee sujuvasti, mutta tiivistämisen vimma pakkaa sen paikoitellen turhan tiukaksi.
Tyyliä voisi kai kuvata kirjalliseksi esseeksi tai vain jutuksi. Alkupuolen esseet Minä, suomenhevonen ja Minä, tosisuomalainen Matti ovat humoristisempia ja tuovat mieleen kapakkakeskustelujen piirteet: lukeneisuuden eli tietokilpailutiedon yhdistäminen kapakan pöydissä koeteltuun nokkeluuteen. Teoksen edetessä esseiden tyyli muuttuu vakavammaksi. Niissä pohditaan niin karnevalismin kuin uskontojenkin olemusta ja etsitään syitä suomalaiseen synkkyyteen.
Lukukokemusta ei sujuvoita sekään, että moni essee saa peräänsä melkein yhtä pitkään koosteen alaviitteistä. Tästä kyllä voi osaltaan syyttää kustantajaakin: paneutuvampi toimitustyö olisi auttanut eroon turhista selityksistä. Toimiva teksti ei yleensä vaadi selityksekseen julmetun pitkiä alaviitteitä, ellei sitten ole kyse halusta karnevalisoida akateemisen kirjoittamisen perinteitä.
Haasteista ja hajanaisuudesta huolimatta teos tarjoaa useita yllättäviä ajatuskulkuja ja huvittavia havaintoja.
Kirjoittaja on vapaa tutkija ja toimittaja, joka on tutkinut suomalaisuuden kulttuurista rakentumista.
Juha Drufva: Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä. Topeliaaninen suomalaisuus karnevalismin hengessä. Kuvitus: Timo ”Timppa” Mäkelä. Nordbooks 2017. 220 sivua.