All Over Press / Dean Murray / Alamy

On suosittua nimittää poliitikkoja valehtelijoiksi. Varmasti poliitikot ja vallanpitäjät välillä esittävätkin valheita. On kuitenkin totuudesta poikkeavia puhetapoja, joiden kutsuminen valehtelemiseksi on harhaanjohtavaa.

Totuus ja siitä lipeäminen on kiinnostanut filosofeja aina. Jo kirkkoisä Augustinus pohti valehtelemisen eri lajeja. Englantilainen filosofi Bertrand Russell kirjoitti keskellä toista maailmansotaa viiltävästi ”älylliseksi hölynpölyksi” kutsumastaan ilmiöstä. Anglo-amerikkalainen filosofi Max Black kirjoitti myöhemmin ”humpuukin” yleisyydestä.

Arvostettu amerikkalainen filosofi Harry Frankfurt on puhunut kaunistelematta ”paskapuheesta” (englanniksi bullshit). Hänen kirjoituksestaan Paskapuheesta vuodelta 1986 on muodostunut moderni klassikko. Kun se julkaistiin vuonna 2005 pienenä kirjana, siitä tuli myös myyntimenestys.

Paskapuheen mestarit hiovat viestinsä pikkutarkasti ja huolellisesti.

Kirjoituksessaan Frankfurt pyrkii analysoimaan paskapuheeksi kutsumansa ilmiön olemusta. Frankfurtin kirjoituksen myötä aluksi ehkä hieman karkealta kuulostavasta ”paskapuheesta” on tullut vakiintunut filosofinen käsite.

Virheellisen väitteen esittäminen ei sinänsä välttämättä ole valehtelua tai paskapuhetta. Jokainen erehtyy joskus – varmaa tietoa ei ole. Henkilö voi vilpittömästi uskoa esittämäänsä asiaan, ja hänellä voi jopa olla hyvät perusteet uskoa siihen. Se on esimerkiksi peräisin toistuvasti luotettavaksi osoittautuneesta lähteestä. Jos tieto onkin tällä kertaa virheellinen, sen esittäjää ei voi erityisesti moittia.

ILMOITUS

Valehtelu ja myös paskanpuhuminen on tahallista. Puheenaihe voi koskea maailmaa, ja valehtelija esittää sitä koskevat asiat väärin. Samalla valehtelija kuitenkin myös esittää väärin oman mielensä tilan: että hän muka uskoo väitteeseensä.

Paskapuhe ei ole täyttä ”siansaksaa”. Toisin kuin siansaksassa, siinä käytetään ainakin suurelta osin mielekästä oikeaa kieltä.

Frankfurtin mukaan paskapuhe ei kuitenkaan ole suoranaista valehteluakaan. Paskapuhe on lähempänä hämäystä tai harhautusta. Valehtelu ja hämäys esittävät molemmat asiat väärin. Hämäyksessä ei kuitenkaan ole kyse niinkään epätotuudesta vaan ikään kuin väärennöksestä tai lavastuksesta. Paskapuheen olemus ei ole se, että se ei ole totta, vaan se, että se on epäaitoa.

Valehtelija uskoo tietävänsä, mikä on totuus, mutta esittää sen vastakohdan. Paskanpuhuja ei niinkään esitä väärin tiettyä tosiasiaa kuin omat tarkoitusperänsä. Se, ovatko hänen väitteensä tosia vai epätosia, ei todellisuudessa juurikaan kiinnosta häntä – vaikka hän esittää muuta. Hän käyttää faktoja tai keksii asioita omasta päästään – sekaisin kaikkea mikä vain palvelee hänen omia tarkoitusperiään.

Frankfurtin mukaan paskapuheelle ei ole olemuksellista se, että puhuja ei tavoita asioiden oikeaa tolaa – vaan se että hän ei edes yritä: hän ei vain välitä. Paskapuhetta luonnehtii kertakaikkinen piittaamattomuus siitä, miten asiat todellisuudessa ovat. Valehtelija ja totuudenpuhuja tavallaan pelaavat samaa peliä vastakkaisilla puolilla, kun taas paskanpuhuja pelaa aivan eri peliä.

Paskanpuhujan kielenkäyttö ei toteuta sitä tarkoitusta, jota varten kieli on ylipäänsä paljolti olemassa: uskomusten kommunikointia ja informaation välittämistä.

Englannin kielessä tyhjää puhetta kutsutaan joskus hauskasti ”kuumaksi ilmaksi”. Ajatus on, että puhujan suusta tulee ulos pelkkää kuumaa ilmaa – sillä ei ole mitään tietoarvoa.

Voi tuntua luonnolliselta verrata paskapuhetta kehnosti tehtyyn käsityöhön tai vaikkapa huonoon rakentamiseen. Siinä missä perinteinen ylpeä käsityöläinen tekee kaikin puolin huolellista työtä, kiireessä ja välinpitämättömästi tehty työ tuottaa tuloksenaan ”paskaa”. Varmasti paskapuheeseen liittyykin käytännössä usein vastaavaa huolimattomuutta ja laiskuutta. Se ei kuitenkaan ole paskapuheen välttämätön ominaisuus.

Frankfurt muistuttaa, että esimerkiksi mainonnassa, yritysten tiedottamisessa ja politiikassa paskapuheen taustalla voi olla varsin hienostunutta kovien ammattilaisten osaamista. Se voi käyttää hyväkseen monenlaista tutkimustietoa. Paskapuheen mestarit hiovat viestinsä pikkutarkasti ja huolellisesti: he pyrkivät valitsemaan jokaisen sanan ja kuvan juuri oikein.

Frankfurtin alkuperäinen kirjoitus ei antanut mitään konkreettisia esimerkkejä elävästä elämästä. Yhdysvaltain presidentinvaalien kynnyksellä vuosi sitten Frankfurt kuitenkin julkaisi arvovaltaisessa Time-lehdessä Donald Trumpia koskevan kirjoituksen.

Varmasti Trump on esittänyt selviä valheitakin. Frankfurtin mukaan monissa tapauksissa toisaalta näyttää siltä, että Trump ei yksinkertaisesti vain välitä siitä, onko se, mitä hän sanoo totta vai ei. Tällöin kyse ei ole niinkään tietoisesta valehtelusta kuin paskapuheesta juuri Frankfurtin määrittelemässä merkityksessä.

Frankfurtin esittämä erottelu valehtelun ja paskapuheen välillä on hyödyllinen työkalu julkisen keskustelun analysoimisessa. En usko, että nyt olisi tapahtunut joku laadullinen hyppy kokonaan uudenlaiseen ”totuudenjälkeiseen aikaan”. Paskapuhetta on varmasti ollut riittämiin kaikkina aikoina. Massamedia ja internet kuitenkin mahdollistavat paskapuheen entistä tehokkaamman välittämisen.

Paskapuhe näyttää joka tapauksessa kukoistavan niin muualla kuin meilläkin. Ei pitäisi olla erityisen vaikeaa tunnistaa esimerkkejä siitä myöskin nykyisestä suomalaisesta poliittisesta keskustelusta.

Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.