Kirkonmiesten mielestä pohjoismainen julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja tuottava hyvinvointivaltio astui kristillisille varpaille maallistamalla lähimmäisenrakkauden viemällä siltä mahdollisuuden hyviin tekoihin Jumalan edessä.
Kuopion hiippakunnan piispa Eino Sormunen varoitteli hyvinvointiyhteiskunnan vaaroista jo vuonna 1958 pamfletissaan Hyvinvointivaltio ja henkinen elämä. Sormusen mukaan hyvinvointivaltio oli pahan hengen kaltainen, demoninen tämänpuoleinen pelastaja, uusi kaitselmus, joka ei ihmisen hoitamisessa siedä rinnallaan ketään muuta, ei edes kotia ja perhettä, vaan ottaa jokaisen urakalla hoitoonsa kehdosta hautaan. Sen tarjoama onni on kuitenkin persoonatonta korkeaa elintasoa ja sen harjoittama huolto on kylmää massahoitoa, jossa yksinäistä ihmistä paleltaa ja ahdistaa.
Peter Marshallin teos Reformaatio houkuttelee vertailemaan uskonpuhdistusta ja sotereformaatiota keskenään. Uskonpuhdistuksen varjolla luostarien omaisuus ja yhteismaat anastettiin yksityisille, sotereformaation valinnanvapauden nimissä yksityistetään julkiset verotulot ja kuntien omaisuus.
Uskonpuhdistuksen varjolla luostarien omaisuus anastettiin yksityisille, sotereformaation valinnanvapauden nimissä yksityistetään.
Vuoden 1975 alussa toimintansa aloittanut Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) otti tehtäväkseen oikeiston ”soteuskonpuhdistuksen” käytännön toteuttamisen. EVAn lähtökohtana oli vasemmiston aloittaman hyvinvointivaltion rakentamisen lopettaminen sekä punavihreän nuorisoliikkeen orastavan nousun estäminen. Raportissaan elinkeinoelämän yhteistoiminnan tehostamisesta (15.3.1974) EVA korosti, että sen tulee häivyttää ideologinen lähtökohtansa keskittymällä teknologiaan.
EVAn ensimmäinen toimitusjohtaja Max Jakobson (1923–2013) jylisi heti alkajaisiksi, että suomalaiset elivät yli varojensa. Inflaatiota ruokkivat palkankorotukset sekä investoinnit sosiaali- ja terveydenhuoltoon, koulutukseen, liikenteeseen ja asuntotuotantoon.
Jakobsonia komppasi Raimo Sailaksen edeltäjä valtiovarainministeriön valtiosihteeri Teemu Hiltunen (1924–1997) vaatimalla lisää leikkauksia.
Finnovaatio -päivillä 24.8.1976 Jakobson laittoi kaikki yhteiskunnalliset ongelmat julkisen sektorin kasvamisen syyksi, koska verotus ja byrokratia olivat saavuttaneet äärirajansa. Jakobson otti käyttöön julkisen sektorin sijaan termin julkinen hallinto. Näin kaikki julkisen puolen toiminta päiväkoteja ja terveyskeskuksia myöten saivat kielteisen hallinto ja byrokratia -leiman, joten nekin olivat eräänlaisia antikristuksia, kuten piispa Sormunen oli aavistellut jo 18 vuotta aiemmin.
Martti Luther naulasi 500 vuotta sitten 31. lokakuuta Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä. Se käynnisti uskonsuuntien kilpailuttamisen samaan tapaan kuin sotereformaatio käynnistää palvelujen kilpailuttamisen.
Marshall muistuttaa, että teesejä naulatessaan Lutherilla ei ollut suunnitelmia kirkon uudistamisesta, saati näkemystä puhdistusintonsa lopputuloksesta. Teeseissä keskityttiin varsin pieneen ja hämärään teologiseen seikkaan, aneisiin. Anekirja vastasi sotereformaation palveluseteliä. Se voitiin ostaa rahalla, ja se oikeutti ostajan vapaasti valitsemaan sielunsa lääkärin eli rippi-isän. Käytännössä anekirjasta tuli vapaakirja, joka teki ihmisestä synnittömän ja sielultaan terveen Jumalan edessä.
Vuonna 1515 julkaistun paavin aneen tarkoituksena oli kerätä rahaa Pietarinkirkon rakentamiseen. Aneen myynnin Saksassa järjesti ruhtinaspiispa Albrecht Brandenburgilainen. Hän piti myöhemmin osan voitosta ja maksoi sillä pankkiireille, jotka olivat rahoittaneet hänelle Mainzin, tuon ajan maakuntahallinnon eli hiippakunnan ostamisen. Kampanjan konsultoi dominikaanimunkki Johan Tetzel lauseellaan ”kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa”.
Lutheria tämä mainoslause kuvotti, ja hän piti sitä Jumalan armon kaupallistamisena. Hän halusi kirkkoon rakenteellisia uudistuksia, samaan tapaan kuin EVA on vaatinut työelämään rakenteellisia uudistuksia yli 40 vuotta.
Raskasmielinen Luther päätyi lopulta näkemykseen, että pelastukseen riitti pelkkä usko, eivätkä näennäiset ulkoiset ansiot, rahavälitteisestä sielunpelastamisesta puhumattakaan. Erehtymättömiksi uskon direktiiveiksi jäivät pyhät kirjoitukset, kuten sotereformaation erehtymätön direktiivi on valinnanvapaus uusliberalistisella talouspolitiikalla höystettynä.
Oikeiston tulevaa sotereformaatiota ennakoi, kun Juhani Kivelä (s. 1936) siirtyi 1980-luvulla EVAsta valtiovarainministeriön alivaltiosihteeriksi ja toi mukanaan EVAn uusliberalistisen säästöideologian. Kivelä totesi EVAn julkaisemassa Isännätön raha -pamfletissa vuonna 1983, että kunnat tarvitsevat ”katkaisuhoitoa” valtionosuusuudistuksen muodossa, koska kuntataloudessa liikkui liikaa rahaa, jolla ei ollut vastuullista isäntää.
Kivelä valitteli valtiovarainministeriön olevan järjestelmän vanki. Ministeriö ei kyennyt hakemaan isännättömälle rahalle vastuullista isäntää, varsinkaan yksityisiltä markkinoilta, missä yhteiskuntavastuullisuus on tunnetusti korkeimmillaan. Tätä puutetta paikkaamaan EVAssa kehiteltiin sotereformaatio.
Uskonpuhdistuksen peruskysymykseksi muotoutui, mistä kristitty voi löytää luotettavia neuvoja Jumalalle mieleisestä elämästä. Sotereformaatiossa kysymys kuuluu: mistä voin valita parhaan hoidon, ettei minua kynitä putipuhtaaksi.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja.
Lähteet:
Peter Marshall: Reformaatio, suom. Tapani Kilpeläinen, Eurooppalaisen filosofian seura ry. 2017.
Ilpo Helén: Elämän politiikat – yhteiskuntatutkimus Foucault´n jälkeen. Tutkijaliitto 2016.
Ville Yliaska: Tehokkuuden toiveuni – uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Into-Kustannus 2014.