Musiikki- ja virsimies Lönnrot

Elias Lönnrot (1802–1884) tallensi noin 2 400 vanhaa runoa (noin 75 000 säettä) ja noin 6 000 sananlaskua sekä suuren määrän arvoituksia, satuja ja kielitieteellisiä havaintoja suomen, aunuksen, vepsän, lapin ja viron kielestä.

Hän toimitti kansantajuista aikakauskirjaa Mehiläinen, pani alulle tieteellisen sarjajulkaisun Suomi ja sepitti suuren määrän uudissanoja historian, kieli-, lääke-, lasku-, kasvi- ja lainopin alalta.

Lönnrotilta riitti mielenkiintoa hartaasta uskonnollisuudesta kertovien virsien sepittämiseen. Virsiä laulaessaan hän säesti itseään kanteleella. Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä yhdeksän Lönnrotin omaa virttä, 41 suomennosta ja 20 hänen uudistamaansa virttä.

Jöröstä ulkomuodostaan huolimatta Lönnrot oli hyvä laulaja. Hän kehitti oman yksinkertaistetun numeroin ilmaistavan nuottikirjoituksensa matkojaan varten ja suomensi musiikkisanastoa. Kanteleenrakentajana hän teki mullistavan keksinnön kehittämällä soittamisessa puoliaskelkulut mahdollistavan kromaattisen kanteleen.

Matkoillaan hän kuljetti mukanaan huilua, jota soittelemalla hän sai erityisesti naispuolisen yleisön puolelleen ja herkän keskittyneeseen tunnetilaan.

ILMOITUS

Lönnrot oli mm. Pariisin kansa- ja kielitieteellisen seuran, Pietarin tiedeakatemian ja Viron oppineiden seuran, sekä Suomen taiteilijaseuran jäsen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajajäsen sekä kunniaesimies.

Tänään on harvinainen, nelinkertainen suomalaisuuden päivä: Elias Lönnrotin 215-vuotissyntymäpäivä, Mikael Agricolan kuolemasta 460 vuotta, suomen kielen päivä, sekä viimeiset oikeat kuntavaalit.

Lönnrot esitti jo vuonna 1857 Lääkintöhallitukselle lähettämässään raportissa, että ilman itse valitsemaansa, hyvin järjestäytynyttä kunnallista johtoa ja luottamusmiehiä ei kansa tottuisi ajattelemaan päivää pitemmälle.

Toimiessaan Kajaanin piirilääkärinä yli 20 vuotta, Lönnrot yritti iskostaa potilailleen sisätaudeissa ns. luonnollisia parannuskeinoja ruoan ja elämäntavan muutoksineen, hauteineen, kääreineen ja vesihoitoineen. Useimmista potilaista se tuntui liian yksinkertaiselta, koska he olivat tottuneet mitä eriskummallisimpiin taikatemppuihin ja -lääkkeisiin, kuten kuppaukseen, suonenlaskuun ja iilimatoihin. Lönnrotin tarjoamat reseptit käsittämättömine merkintöineen, pulvereineen ja nesteineen herättivät vahvoja epäilyksiä ja ennakkoluuloja.

Lönnrot itse vastusti ankarasti homeopatiaa.

Kerran Lönnrotin luokse tuli mies, joka väitti, että hänellä oli mato korvassa. Kun kuviteltua matoa ei voitu ottaa ulos, vakuutti mies, että Oulussa oli sellainen lääkäri, joka sahasi pääkallon auki, otti madon pois ja juotti kannen jälleen paikoilleen. Lönnrot arveli hyväntuulisesti, että sellaiselle lääkärille pitäisi lähettää vain pää, jotta ruumis voisi samaan aikaan tehdä kotona töitä.

Väinämöisestä lääketieteeseen

Elias Lönnrotin aloittaessa kansanrunojen systemaattisen keräämisen huhtikuussa 1828, kansan puhekielestä vieraantunut kirjasuomi oli jämähtänyt Mikael Agricolan käyttämän kielen asteelle. Lönnrot väitteli 1827 Turussa muinaisten suomalaisten jumalasta Väinämöisestä, De Väinämöine priscorum Fennorum numine. Tämän jälkeen hän siirtyi lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hänen lääketieteen väitöskirjansa Afhandling om Finnarnes Magiska Medicin (1832) kertoi suomalaisten taikuuteen perustuvista parannustavoista.

Väinämöinen ei osannut lukea eikä kirjoittaa, eivät myöskään hänestä ammoin lauleskelleet esi-isämme. Silti heidän sanavarastonsa ylitti huikeasti nykysuomalaisen sanavaraston. Katoavatko sanat lukutaidon myötä, kun lööpit yksinkertaistavat kaiken?

Lööppejä vihaava näyttelijä Pekka Laiho tuskaili jo 30 vuotta sitten, miten lööppiin on saatava mahtumaan ikuisen elämän mahdollisuus, paremman elämän toivo, vihamiesten hirvittävä herja ja pienemmät verot.

Olisi mielenkiintoista kuulla toiselta kirjakielemme isältä Lönnrotilta kommentteja lööppisuomalaisten kielenkäytön laadusta. Ymmärtäisikö hän siitä juuri mitään?

Myöhäisvuosinaan Lönnrot katsoi suomen kieleen kehittyneen kirjakielen muotoja, joita hän ei enää ymmärtänyt. Lönnrotin oma kotikieli oli lapsuudessa suomi, tyttäret puhuivat hänen kanssaan ruotsia. Tieteelliset keskustelut hän kävi ruotsiksi ja muilla vierailla kielillä.

Piirilääkäristä professoriksi

Syksyllä 1853 Lönnrot nimitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professoriksi, kun Matthias Alexander Castrén menehtyi keuhkotautiin. Lönnrot asetti tavoitteekseen kansankielen kohottamisen tieteen ja virkakoneiston käyttövälineeksi. Hän pyrki selkeään ja käytännölliseen kirjakieleen sekä omakielisiin oppisanoihin.

Lönnrot jäi eläkkeelle 1862 ja muutti syntymäpitäjäänsä Sammattiin.

Eläkevuosinaan Lönnrot laati Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan, joka valmistui 1880. Se sisälsi yli 200 000 sanaa. Lönnrotin mielestä kansan oma kieli oli sen kulttuurin edellytys ja selviytymisen ehto. Monipuolisena kielimiehenä Lönnrot toimitti vuonna 1847 tulkkisanakirjan keskustelunäytteineen ulkomaisten turistien käyttöön. Kirjakielen vakiinnuttamisessa Lönnrot otti pohjaksi länsimurteet ja rikastutti suomen kieltä itämurteiden sanavarastoilla ja vakiinnutti d-kirjaimen suomen kirjakieleen.

Lönnrotin keksimiä sanoja on edelleen arkipuheessa käytössä satoja: kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko ja yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto, äänioikeus.

Lönnrotin jäljet näkyvät lakikielen tuhannessa termissä, kasviopin sanaston kolmessa neljäsosassa sekä kieliopin ja matematiikan oppisanastoissa.

Oppineiden runot ja kansanrunous

Lukutaitoinen ja lukutaidoton ajattelevat eri tavalla, koska lukutaito mahdollistaa abstraktimman, käsitteellisen ajattelun. Kirjoitettuina sanat voidaan nähdä suhteessa toisiinsa tai itseensä viittaavina. Suulliseen tietoon nojautuvilta ihmisiltä puuttuu kategorioita, käsitteitä, joista on tullut toinen luonto lukutaitoisissa kulttuureissa eläville ihmisille.

Siinä mielessä puhe on kirjoittamista vapaampaa, että suullisessa esittämisessä voi olla heikkouksia ja puutteita, mutta kirjoitusvirheitä siitä ei voi hakea. Kieliopin kirpunnylkijätkään eivät puheen virheitä tavoita venkoilipa puhuja sanojaan mihinkä suuntaan tai muotoon hyvänsä.

Lönnrotin suurin rakkaus oli suullisesti sukupolvesta toiseen siirtynyt kansanrunous. Oppineiden runot erosivat Lönnrotin mielestä kansanrunoista siinä, että oppineiden runot eivät ole syntyneet ajatuksesta vaan ne ovat ajattelemalla tehtyjä. Niissä tekijää ei pakoteta runoilemaan sydämensä kyllyydestä, vaan hän runoilee siitä, mistä päättää runoilla. Siinä on muuttunut työksi se, mikä kansanrunoissa on ilmaisua, mielen äänellisiä kuvauksia. Kirjoitettu runous kangistuu ja runouden elävä luonnollisuus katoaa, koska kirjoitus ei taivu ajatusten ja mielen mukaan, miten puhe voi niitä seurata.

Kaikkiaan Lönnrot teki Savoon ja Karjalaan kymmenen runonkeräysmatkaa vuosina 1828-45. Noina vuosina hän kulki kävellen, soutaen, hiihtäen ja kulkuneuvoja niukalti hyödyntäen matkan, jonka pituus vastasi matkaa Helsingistä etelänavalle. Ääripisteitä olivat Petsamo, Arkangeli, Viena, Tartto ja Inkeri.

Kalevalan ensimmäinen laitos ilmestyi 1835, toinen laitos 1849. Siitä tuli Euroopassa nopeasti bestseller. Kalevala oli jo ilmestyessään kieleltään vaikeatajuinen, sillä runot kerättiin kolmen eri murteen tai kielen alueelta.

Perhe-elämää ja suruja

Lönnrotia pyydettiin opettamaan yliopistoon Saksaan vuonna 1847, koska hän oli Euroopan yliopistopiireissä iso julkkis. Tuolloin Lönnrot oli vielä poikamies, mutta hän valitsi pysymisen Kajaanissa piirilääkärinä. Tosin Kajaanissa oli hänellä jo pidäke, tuleva vaimo Maria Piponius.

Euroopan hullun vuoden elokuussa 1848, puoli vuotta Kommunistisen manifestin ilmestymisen jälkeen, Lönnrot meni Marian kanssa salakihloihin. Maria oli 26-vuotias ja työskenteli Kajaanin sahalla taloudenhoitajana. Kihlaus salattiin, koska eurooppalainen julkkis olisi mieluusti nähty äveriäimpien neitosten seurassa.

Kihlasormuksena oli Venäjän keisarin antama briljanttisormus, jonka Lönnrot oli saanut ansioistaan Helsingissä koleralääkärinä toimimisesta elokuussa 1831. Hääpäivä oli 13.7.1849. Tasan yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi esikoispoika Elias, mutta menehtyi aivokalvontulehdukseen jo kaksivuotiaana.

Maria-puoliso kuoli keuhkotautiin 1868, kaksi tytärtä kuolivat myös keuhkotautiin ja yksi tytär kurkkumätään. Lapsista ainoastaan Ida oli elossa Lönnrotin kuollessa 1884. Ida lähti isänsä perinnön turvin 1886 alussa Pietarin kautta Dresdeniin, sieltä Geneveen, Marseillehin ja Napolin kautta Firenzeen, Nizzaan ja Roomaan ja asettui 1896 Sienaan. Ulkomailla hän sai omien sanojensa mukaan olla rauhassa rahanpyytäjiltä ja isänsä suurmiesmaineelta.

Ida kuoli sokeana ja naimattomana Sienassa 16.6.1915 vain 59-vuotiaana. Lönnrotilta ei jäänyt yhtään lastenlasta.

Terveyskeskuksen idean isä

Lönnrot pyrki valistamaan tavallista kansaa julkaisemalla 1839 suuren suosion saavuttaneen Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin.

Kajaanin piirilääkärivuosinaan hän hahmotteli muun muassa terveyskeskuksen edeltäjän. Hän vaati kuhunkin pitäjään lääkärintalon ja ehdotti, että jokaisessa pitäjässä voitaisiin tarvittavat kätilöt kouluttaa esimerkiksi tuon ajan pakkotyölaitoksiin eli kehruuhuoneisiin tuomituista, moraalista parannusta osoittaneista naisista, joille saavutettu vapaus korvaisi maksettavan palkan.

Lönnrot vaati painettavien ohjeiden jakamista kulkutautien aikana ja esitti terveysvalvojan ja terveyspoliisin viran perustamista rahvaan epäsiisteyttä poistamaan.

Lönnrotin eräs suuri oivallus oli käyttää tartuntataudeissa hoitajina nuorten naisten sijaan vanhoja naisia, koska nuorille naisille ei ollut vielä kehittynyt riittävää vastustuskykyä. Hän hyödynsi lääketieteellistä osaamistaan myös Kalevalaa kootessaan. Lemminkäisen äiti toimii aivan oikeassa järjestyksessä liittäessään poikansa irronneet osat yhteen.

Laatiessaan ensimmäistä suomalaista kasviota Flora Fennicaa vuonna 1860, Lönnrot lisäsi kasviopillisten muotoseikkain perään ohjeet, miten kutakin kasvia voidaan käyttää hyödyksi potilaan itsehoidossa. Nämä rohdoskasviopit hän sai työskennellessään opiskeluaikanaan Hämeenlinnan apteekissa.

Yhtyisikö Elias Lönnrot näyttelijä Pekka Laihon 30 vuoden takaiseen näkemykseen:

”Te pölyisellä hiekkakentällä pesäpallomailaanne heiluttelevat, amerikkalaistuneet maanmieheni. Juokaa kokista, potkikaa amerikkalaista jalkapalloa, vahdatkaa taivaskanavia, antakaa piupaut muutamalle sadalletuhannelle työttömälle, äänestäkää aku ankkaa ehdokkaan asemasta, vaietkaa kaikista asioista kahdella kielellänne, mutta ÄLKÄÄ enää uskoko lööppeihin, sillä vaikka ne eivät täysin valhetta olisikaan, ne kiljuvat tärkeimmät asiat pois mielestänne.”

Lönnrot voisi todeta tähän vähäeleiseen tapaansa:

”Jos eri laulajat laulavat saman laulun hieman eri tavalla, se ei haittaa. Jos sen ohessa laulellaan niin sekavasti, että yksiä sanoja ja nuotin paikkoja milloin vedetään yhteen, milloin erilleen niin eritapaisesti, että pian joka toinen värssy on erikaltainen, niin semmoisia värssyjä järjestäissä saa visusti miettiä, kuinka ne saisi edes jonkinlaiseen järjestykseen ja ymmärrettävään muotoon…”

LÄHTEET:
Raija Majamaa; Kuukka Väinö, Vepsä Hannu: Elias Lönnrot – Taitaja, tarkkailija, tiedemies, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.
Anttila Aarne: Elias Lönnrot: elämä ja toiminta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2. painos 1985.
Salme Sauri (toim.): Suomi, minun maani. Otava 1987.
Pertti Karkama: Kansankunnan asialla – Elias Lönnrot ja ajan aatteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001.
Eino Leino: Suomalaisia kirjailijoita – pikakuvia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2. painos 1983.
Kalevala, Suuri suomalainen kirjakerho, 1985.
Kanteletar, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.

Musiikki- ja virsimies Lönnrot

Elias Lönnrot (1802–1884) tallensi noin 2 400 vanhaa runoa (noin 75 000 säettä) ja noin 6 000 sananlaskua sekä suuren määrän arvoituksia, satuja ja kielitieteellisiä havaintoja suomen, aunuksen, vepsän, lapin ja viron kielestä.

Hän toimitti kansantajuista aikakauskirjaa Mehiläinen, pani alulle tieteellisen sarjajulkaisun Suomi ja sepitti suuren määrän uudissanoja historian, kieli-, lääke-, lasku-, kasvi- ja lainopin alalta.

Lönnrotilta riitti mielenkiintoa hartaasta uskonnollisuudesta kertovien virsien sepittämiseen. Virsiä laulaessaan hän säesti itseään kanteleella. Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä yhdeksän Lönnrotin omaa virttä, 41 suomennosta ja 20 hänen uudistamaansa virttä.

Jöröstä ulkomuodostaan huolimatta Lönnrot oli hyvä laulaja. Hän kehitti oman yksinkertaistetun numeroin ilmaistavan nuottikirjoituksensa matkojaan varten ja suomensi musiikkisanastoa. Kanteleenrakentajana hän teki mullistavan keksinnön kehittämällä soittamisessa puoliaskelkulut mahdollistavan kromaattisen kanteleen.

Matkoillaan hän kuljetti mukanaan huilua, jota soittelemalla hän sai erityisesti naispuolisen yleisön puolelleen ja herkän keskittyneeseen tunnetilaan.

Lönnrot oli mm. Pariisin kansa- ja kielitieteellisen seuran, Pietarin tiedeakatemian ja Viron oppineiden seuran, sekä Suomen taiteilijaseuran jäsen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajajäsen sekä kunniaesimies.