Lehtikuva/Emmi Korhonen

Eräs pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusajatuksista on verrattain yksinkertainen. Ihmiset tarvitsevat suojaa yhteiskunnan ja talouden tuottamia riskejä, kuten sairastumista, tapaturmia tai työttömyyttä, vastaan. Suoja on järkevää tuottaa verorahoitteisina sosiaalivakuutuksina.

Hyvinvointivaltion kannattajien on syytä pohtia, miten sen keskeistä veropohjaa – työtuloja – voidaan tukea. Pitkät ja vain harvakseltaan katkonaiset työurat ovat tapa tukea veropohjaa.

Eliniän pidentyessä lienee kohtuullista, että myös eläkkeelle siirtymistä myöhennetään. Se, miten suuri osa eliniän pitenemisestä osoitetaan yhtäältä työuran ja toisaalta eläkkeelläoloajan pidentämiseen, on demokraattisen (ja työmarkkinaosapuolten välisen) keskustelun ratkaistava. Itselläni on tähän kuitenkin yksi, mielestäni tärkeä näkökohta.

On syytä pohtia eläkkeelle siirtymisen jälkeen elettävän ajan tasaamista.

Ehkä hätkähdyttävin tutkimustulos, mitä olen nähnyt, nimittäin osoitti, mihin Suomen suuret ja kasvavat sosioekonomiset terveyserot johtavat. Helsinkiläiset väestötieteilijät Lasse Tarkiaisen johdolla nimittäin tutkivat eliniän muutosta koko väestössä (miehillä ja naisilla erikseen) ja myös tuloviidenneksen mukaan vuosina 1988–2007.

Ero ylimmän ja alimman tuloviidenneksen miehillä oli vuonna 1988 noin 7 vuotta ja vuonna 2007 peräti 12 vuotta. Eron kasvun syynä oli, että alimman tuloviidenneksen elinikä ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Naisilla erot ja muutokset olivat pienempiä.

ILMOITUS

Hyvinvointivaltiollahan on paitsi tehokkuutta edistävä vakuutustehtävä myös reiluutta koskeva jakotehtävä. Sosiaalivakuutuksen ajatukseen kuuluu se, että korvaus (eli etuuden taso) on suhteessa menetyksen suuruuteen (ansiot). Näin ollen ansiosidonnaiset etuudet, mukaan lukien työeläkkeet, on helppo hyväksyä.

Eläkkeelle jäätäessä odotettavissa oleva elinikä on huomattavasti korkeampi ylimpiin tuloluokkiin kuuluvilla, jotka nauttivat korkeampaa ansiosidonnaista eläkettä. Kaikille samaan eläkeikään perustuvaa eliniän eroa on vaikeampi perustella. Olisi kohtuullisempaa, että julkinen työeläkejärjestelmä takaisi ainakin eliniän odotteen mielessä kaikille yhtä pitkän eläkkeelläoloajan – vaikka tuona aikana saadaan erisuuruisia eläkkeitä.

Siksi on syytä pohtia eläkkeelle siirtymisen jälkeen elettävän ajan edes osittaista tasaamista. Tällöin eläkeikä riippuisi työuran aikaisista tuloista ja nousisi hyvätuloisilla eli niillä, joiden elinikäkin on pidentynyt; ei niillä, joiden elinikä on vuosikymmenien ajan polkenut paikallaan.

Kirjoittaja on VATT:n ja Helsingin yliopiston yhteinen julkistalouden professori.