Romanikirjajuttuun

Romanivanhojen tie

Toimittaja Aija Kuparinen ja valokuvaaja Olga Poppius ovat dokumentoineet kiertävien romanien elämää Vanhojen tie -teoksessa (2017).

Romanivanhuksia on haastateltu ympäri pääkaupunkiseutua, Tampereella, Lahdessa ja Hyvinkäällä vuosina 2014–2016.

Projektipäällikkö Tiina Isberg ja hänen kollegansa Riitta Wallenius ovat auttaneet elämäkertojen taltioinnissa.

Helinä Rautavaaran museossa Espoossa on ”Phuranengo drom. Vanhojen tie” -näyttely Poppiuksen kirjaa varten ottamista valokuvista 28.2.–6.8.

Irja Bolströmin perhe kulki hevoskärryillä ja talvella reellä. Kylmää oli. Ei se hääppöstä ollut, mutta pakko oli elää.

Kun ei ollut asuntoa, oli vaikea löytää töitä, ja kun ei ollut töitä oli vaikea löytää asuntoa. Tässä Taisto Kentsin – alkujaan Hagertin – sanomassa kiteytyy kärryromanien elämänmenon ydin.

Kents on yleisestä kaavasta poiketen ottanut pääväestöön kuuluvan vaimonsa nimen. ”Hagertina oli vaikeampi saada töitä. Usein, kun sukunimen sanoi, vastauksesi tuli, että paikka on täytetty, joten oli parempi ottaa vaimon nimi käyttöön.”

Näin kertoo 77-vuotias Kents toimittaja Aija Kuparisen kärryromanien kokemuksista kertovassa kirjassa Vanhojen tie. Kuparisen haastattelemien ja Olga Poppiuksen kuvaamien vanhusten kokemukset kiertolaiselämästä ulottuvat heidän vanhempiensa elämään aina viime vuosisadan alkupuolelle saakka.

Kents on kokenut syrjinnän, Suomen muutokset ja elämän valtaväestön puristuksessa, kuten monet muut romanit.

Oli tavallista, että poliisi pysäytti romaneja kadulla ja putkaan saattoi joutua syyttä. Kentsin tapaan moni haastateltava muistelee, että irtolaislain nojalla saatettiin pidättää ja pitää vangittuna parikin vuotta. ”Siihen aikaan sitä sanottiin elinkautiseksi”, hän kertoo.

Syrjintä oli niin yleistä, että osa peitti romanitaustansa. 90-vuotias Vieno Palm – omaa sukuaan Hagert – kulki päivät työpaikalla eri vaatteissa ja vaihtoi romanivaatteet vasta kotona. 79-vuotias Kalle Isberg kertoo ottaneensa valokuvat seiniltä pois, kun hänen Italiaan avioitunut tyttärensä vieraili Suomessa miehensä kanssa. Tytär oli jättänyt kertomatta romanitaustansa.

Margit Korhonen teki tietoisen valinnan, että hän ei ole elänyt romanikulttuurin mukaisesti. Hänen äitinsäkin kannusti tähän, jotta elämä olisi helpompaa.

Vuosien mittaan romanisukulaiset ovat kuitenkin tulleet 74-vuotiaalle Korhoselle ”hirveän tärkeiksi”.

Talosta taloon ruuan ja yösijan perässä

Toisensa tanssilavalla 1960-luvun puolivälissä tavanneet Manne ja Seija Lundberg viettävät paljon aikaa kotonaan, sillä monet sairaudet väsyttävät eikä kyläpaikkoja ole enää samalla tavalla kuin ennen.

Romanit kiersivät tien päällä ruuan ja yösijan toivossa talosta taloon. Oli tapana merkitä lumeen tai havuilla ne talot, joissa kannatti käydä.

Kohtelu vaihteli: osa otti hyvin vastaan, antoi leipää, työtä ja yösijan. Joku isäntä saattoi ottaa vastaan haulikon kanssa.

”Jos päästiin jonkun lämmitettyyn saunaan, se oli taivaallista. Tai heinälatoon”, muistelee 75-vuotias Manne Lundberg.

”Kyllä kylmä oli. Ei se hääppöistä ollut”, kertoo 91-vuotias Irja Bolström.

Pahvista ja paperista tehdyissä teltoissa eläminen oli tavallista. Jotkut nukkuivat teltoissa talvellakin. Vauraammat hankkivat junanvaunuja. Vasta 1970-luvulla romanit alkoivat saada valtion tukemia asuntoja.

Moni jatkoi ajoittain kiertävää elämää asunnon saamisen jälkeenkin. Manne Lundberg kertoo, että hekin kulkivat kesäisin teltoilla. Siellä tavattiin muita romaneja.

Romanikulttuuriin on kuulunut tiivis yhteydenpito, vaikkakaan ei enää nykyisin. Moni haastateltava romanivanhus kertoo yksinäisyydestä. Osa ystävistä ja sukulaisista on kuollut, ja harvojen ystävien kanssa on nykyisin sovittava vierailuista etukäteen.

Hevoskauppaa ja pitsejä

Kauppaaminen oli romaneille pakon sanelemaa. Moni kertoo sen myös pitäneen jotenkuten leivässä kiinni.

Miehet tekivät hevoskauppaa, myivät valmistamiaan peltisiä kakkuvuokia tai astioita. Hankittiin harjoja myyntiin. Naiset myivät virkkaamiaan pitsejä, mutta myös poikien tekemiä liinoja, pöytäliinoja ja tyynyliinoja, kuten Manne Lundberg kertoo.

Moni romani muutti työn perässä Ruotsiin 1970-luvulla. Monesti elettiin omissa porukoissa, ja aikuisilta ruotsinkieli jäi oppimatta. Lapset pääsivät kouluun, ja monet heistä jäivät Ruotsiin.

Fanny Långströmin mukaan Ruotsissa oli hyvä elää. ”Töitä ei siellä oikein ollut, mutta sosiaali auttoi.” Nyt 80-vuotiaana hän ikävöi Ruotsiin ja käy siellä tapaamassa lapsenlapsiaan.

Hän näkee Suomessakin tapahtuneen muutoksia hyvään suuntaan. Yhteiskunta suhtautuu romaneihin paremmin. Edelleenkin asunnon saaminen on pääväestöä hankalampaa.

Lapsia suvun ja valkolaisten hoidossa

Oli hyvin tavallista, että romaniperheet hajosivat rahanpuutteen ja asunnottomuuden vuoksi. Moni haastateltava kertoo joutuneensa jättämään omat lapsensa sukulaisten hoiviin tai luovuttamaan vapaaehtoisesti lastenkotiin tai valkolaisille.

Irja Bolström kertoo vanhempiensa ottaneen hänen pienen esikoispoikansa, koska hän ei osannut hoitaa lasta. ”Vanhat kasvattivat hänet aikuiseksi saakka.”

Vieno Palm taas joutui lapsena valkolaisperheen hoiviin, koska isä ei kyennyt pitämään huolta perheestä. Edelleenkin perheestä erottamisen muistot laukaisevat paniikkikohtauksen, joita hän sai lapsena ikävöidessään kotiin.

Palm on kasvattanut omien lastensa lisäksi siskon nuorimman tyttären aikuiseksi ja hänenkin lapsistaan kaksi.

Usein kävi niinkin, että lapset irtautuivat perheestä. Hilja Långström kertoo, että saatuaan talon itselleen hän haki takaisin valkolaisperheeseen aikaisemmin antamansa tyttären.

Tytär itki eikä syönyt. Långström pahoittelee edelleenkin sitä, että hän vei tyttärensä takaisin. Näin kävi monelle muullekin: jäi ikuinen ikävä lasten vuoksi.

Kiertävä elämä jätti jälkensä myös koulunkäyntiin. 80-vuotias Hulda Lindgren kertoo, ettei hänen lapsuudessaan ollut koulupakkoa. ”Se oli se mustalaisen lapsi sellainen, että se ei tahtonut mennä kouluun. – – Olisi se hyvä ollut, jos olisimme oppineet lukemaan. Monesti se hävettää, kun ei osaa.”

”Ihmiset haluavat kodin”

Romanivanhusten hyvinvoinnin eteen vuosia työtä tehnyt Suomen Romaniyhdistyksen hankepäällikkö Tiina Isberg puhuu lämpimästi ”meidän vanhuksista”. Eniten vanhuksia syrjäyttää luku- ja kirjoitustaidottomuus, joka aiheuttaa heille myös häpeän tunteita.

– Eihän teidän kenkään kärryillä ole ollut opettajaa, sanon heille.

Isbergiä on hämmästyttänyt romanivanhusten luku- ja kirjoitustaidottomuuden laajuus. Se haittaa selviytymistä arkielämässä: vanhus saattaa odottaa päätöksen lukijaa, ja sinä aikana valitusaika menee umpeen tai hän ei kehtaa kysyä kirjallisista hoito-ohjeista. Tai vanhus ei ole ymmärtänyt lääkärissä saaneensa sähköisen lähetteen erikoissairaanhoitoon.

Etenkin pääkaupunkiseudulla yksin asuvat romanit valittavat myös yksinäisyyttä. Vanhukset jäävät yksin, kun lapset ovat lähteneet kouluttautumaan.

– Moni asuu jo vanhusten palvelutaloissa. Valtaväestö ja romanivanhukset ovat valitettavan kaukana toisistaan, Isberg kertoo.

”Siitä oli romantiikka kaukana”

Suomen Romaniyhdistyksen hankepäällikkö Tiina Isberg.

Isbergin mukaan ihmisillä on kärryelämästä romanttinen käsitys. Hänestä se on ollut ihan hirveää.

– Kärrylapsuudesta ja aikuisuudesta jäivät muistoksi paleltuneet sormet. Vettä saattaa tulla taivaan täydeltä, ja lapsilla on hirveä nälkä eikä ole paikkaa mihin mennä. Siitä on romantiikka kaukana.

Isberg painottaa: ihmiset haluavat kodin.

Romanivanhuksilla on kylmien vesien aiheuttamaa reumaa, kulumia pitkien matkojen kävelystä sekä silmänpohjan sairauksia, joita ei ole koskaan hoidettu.

Vuonna 2007 tehdyssä palveluselvityksessä kävi ilmi, että romanit eivät käytä palveluja eikä heillä ole niistä tietoa.

Isberg kertoo, että tämän jälkeen on järjestetty romaneille Helsingissä kotiin vietäviä neuvontapalveluja sekä kerhotoimintaa muun muassa Kontulassa ja Helsingin keskustassa Kinaporin palvelukeskuksessa.

Asuntoja vasta 40 vuotta sitten

Luottamus romanien ja virkaihmisten välillä alkaa vasta nyt muotoutumaan, Isberg kertoo. Häntä surettaa, että romaneja pidetään hölmöinä ja kouluttamattomina.

– Ihmiset eivät tiedä, että ensimmäisiä asuntoja on saatu vasta vuoden 1975 jälkeen.

Isberg kuului tuolloin seitsenvuotiaana ensimmäiseen sukupolveen, jolla oli mahdollisuus lähteä kotoa kouluun.

– Puhutaan hyvinvointi-Suomesta, mutta vasta 40 vuotta sitten romanit saivat asuntoja. Monesti ne olivat myös purkukunnossa, vettä ei tullut eivätkä asunnot kelvanneet muille, hän muistelee.

Tänä päivänäkin elää vielä käsitys, että jos romani muuttaa naapuriin, sinne muuttaa koko suku.

– Kun joku sai asunnon, siellä asui myös muita sukulaisia, Isberg kertoo.

Tädin pienessä mökissä Sotkamossa asui hänen tätinsä, enonsa ja heidän lapsiaan väliaikaisesti. Pöytä kannettiin ulos, jotta kaikki mahtuivat nukkumaan.

– Aika paljon tänä päivänä ollaan ydinperheissä. Ollaan kuitenkin enemmän yhteisöissä kuin valtaväestö. Sukulaiset ovat tärkeitä, sanoo Isberg.

Hame aikuistumisen merkki

Hän kertoo tyttärensä halunneen pukeutua romanihameeseen jo 16-vuotiaana. Tytär ei uskonut äitiään, joten tämä pyysi tätiä komentamaan tytärtään.

– Vanhempien sana on laki, ja on romanien elämä enemmän kollektiivisempaa, sanoo Isberg.

Romanihameeseen pukeutuminen on aikuistumisen merkki.

– Romanihameen kun on kerran laittanut, sitä ei koskaan oteta pois. Se otetaan illalla pois nukkumaan mennessä ja puetaan ensimmäisenä aamulla. Keittiöön eikä mihinkään mennä ilman romanihametta.

Romanit kohtaavat edelleenkin syrjintää. Vanhusta ei palvella. Tai vartijat kävelevät kaupassa perässä, kuten Isberg kertoo omasta kokemuksestaan.

–  En minä enää niitä näe, en jaksa, Isberg sanoo.

Hän sanoo olevan surullista, että vaikka hän on kouluttautunut, töitä hän ei ole saanut.

– Kielitaitoinen tytär ei päässyt matkailualan opinnoista työharjoitteluun. Hän kouluttautui taloushallinnon puolelle, koska ei kaupalliselle puolelle pääse töihin.

Hän sanookin, että romania kohtaan on paljon kurjia asenteita, jotka estävät työllistymisen.

– Ajatellaan, että jos romani ei ole töissä, hän on sossupummi. Jos hän on töissä, niin hän vie valtaväestön työpaikan. Mikä on siis hyvä?

Romanivanhojen tie

Toimittaja Aija Kuparinen ja valokuvaaja Olga Poppius ovat dokumentoineet kiertävien romanien elämää Vanhojen tie -teoksessa (2017).

Romanivanhuksia on haastateltu ympäri pääkaupunkiseutua, Tampereella, Lahdessa ja Hyvinkäällä vuosina 2014–2016.

Projektipäällikkö Tiina Isberg ja hänen kollegansa Riitta Wallenius ovat auttaneet elämäkertojen taltioinnissa.

Helinä Rautavaaran museossa Espoossa on ”Phuranengo drom. Vanhojen tie” -näyttely Poppiuksen kirjaa varten ottamista valokuvista 28.2.–6.8.