Elokuva Tom of Finland on tehty osaksi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Tässä mielessä se on edustusfilmi, jolle halutaan alhaista ikärajaa myöten laaja yleisöpohja. Totta kai K-12 on liian alhainen tällaisen lystin pariin, mutta se on vain kyynistä laskelmointia juhlakalun kaupallisen menestyksen eteen.
Samaan hengenvetoon täytyy sanoa, ettei elokuva aikuisen näkökulmasta roisi ole. Esimerkiksi Tompan kuuluisimmat luomukset eli nuo piirrosten uhkeamuotoiset homoamatsonit lähinnä vain vilahtavat loppupuolen melskeissä. Nahkaunivormuisen koppalakkiporukan kekkulointi Amerikan mailla on useimmiten avoimen koomista aina korniutta myöten (esimerkiksi sairaala-episodi).
Kiehtovat kehot univormuissa
Seksiakteja ei nähdä, homosuhteiden kuvaus on melkeinpä vienoa.
Tom of Finlandina tunnetun Touko Laaksosen (1920–1991) tarina käynnistyy jatkosodan päivistä. Laaksonen on nuori luutnantti Helsingin ilmatorjunnassa, häntä kiinnostavat sekä komeat univormut että miehiset kehot niiden sisällä.
Homous on tuolloin rikos, ja todennäköisesti 1950-luvulle sijoittuvassa jaksossa näemme, miten jopa diplomaatti voi omassa kodissaan joutua poliisiratsian kohteeksi – kun sököillassa harrastetaan poikien kesken jotain muuta kuin kortinpeluuta.
Käsikirjoitus keskittyy Toukon, hänen sisarensa ja tanssijarakastettunsa Velin (”Nipa”) ympärille sovinnaisen ihmissuhdedraaman merkeissä. Toukon ja Nipan kohtaukset ovat hellän romanttisia. Seksiakteja ei nähdä, homosuhteiden kuvaus on melkeinpä vienoa.
Aihe huomioon ottaen elämänmakuisuus ja siihen liittyvä realistinen autenttisuus ovat leffasta karkuteillä. Onhan Laaksonen itsekin luonnehtinut vähän ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa takavuosikymmenten homojen puskapanokulttuuria suorasukaisesti: raakaa peliä.
Vanhahtavan kiiltokuvamaista
Touko Laaksosen tarinassa ja Tom of Finland -ilmiössä olisi aineksia todella kiinnostavaan, moniulotteisesti seksuaalisia, sosiaali- ja kulttuurihistoriallisia pointteja ruotivaan elokuvaan. Nyt opettajaperheen pojan tarina kansainvälisesti juhlituksi homoikoniksi kelataan linjattoman kässärin pohjalta vanhahtavan kiiltokuvamaisesti, siloitellusti ja pintaliitoisesti.
Kulttuurieliitin jalustalle nostaman Tom of Finlandin yhteydessä on tehty rinnastus Muumeihin. Vastaavasti elämäkertafilminä leffa sopii asettaa samaan isänmaallisesti hehkuttavaan seuraan kuin Timo Koivusalon Sibelius (2003): molemmat ovat enemmän tai vähemmän suoristettuja ja siistittyjä esityksiä kahdesta alansa suurmiehestä ja kansallisesta legendasta.
Niiden vastapainoksi Pekka Lehdon ohjaustyössä Kalervo Palsa ja kuriton käsi (2014) on sentään kunnon särmää, ja mikä parasta, lopussa komea kavalkadi maestron taidetta. Samaan ei salonkikelpoiseksi hiotun ja eräässä elokuvan repliikissä homopornon ykköseksi luonnehdittavan Tom of Finlandin osalta ole tohdittu ryhtyä – loppupuolen seinänäyttely on enemmänkin freskomainen vilkaisu.
Dome Karukosken ohjauksessa on hänelle ominaista sävyjen ja vivahteiden tajua, epookkinäkymiä katsoo mielikseen ja pääosassa Pekka Strang tekee omilla ehdoillaan erittäin hyvän, hienostuneen herrasmiesmäisen roolityön.
Taisto Oksanen on saanut huono-onnisen konsulin rooliinsa annoksen ylvään traagista koskettavuutta. Siskoa esittävän Jessica Grabowskyn replikoinnissa paistaa läpi suomenruotsalainen aksentti.
TOM OF FINLAND (Suomi 2017). Ohjaus: Dome Karukoski. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Pääosissa: Pekka Strang, Jessica Grabowsky, Lauri Tilkanen, Taisto Oksanen. Ensi-ilta 24. helmikuuta.