Lehtikuva/Roni Rekomaa

Horisontti

Vanhenevia vanhempiaan kaikkialla läntisessä Euroopassa hoivaavat ja hoitavat erityisesti työssäkäyvät, koulutetut naiset. Suomessakin suuri osa tästä työstä on kunnallisten omaishoitosopimusten ulkopuolella tapahtuvaa, vapaaehtoisuuteen perustuvaa auttamista, joka on kuitenkin päivittäistä ja sitovaa.

Omaishoivan asemaa vahvistaa se, että vanhustenhuollon laitospainotteisuutta on purettu. Samalla on vahvistettu kodin merkitystä vanhenemisen paikkana. Suomessa omaishoidon ja vanhusten kotihoidon kehittäminen kuuluu myös sosiaali- ja terveysministeriön kärkihankkeisiin.

Ikäihmiset olisi otettava kokemuksineen mukaan keskusteluun.

Mutta miten ikäihmisten omaishoidon lisääminen julkisten palvelujen kustannuksella näyttäytyy rakenteellisena kysymyksenä erityisesti naisten näkökulmasta? Ikäihmiset itse palveluiden käyttäjinä ja hoivan kohteina on jätetty kokemuksineen keskustelun ulkopuolelle.

Kysymys ikäihmisen omasta tahdosta ja tulevaisuuden toiveesta on jäänyt avoimeksi: ollako omaisten taakkana vai veronmaksajana julkisten palveluiden oikeutettuna käyttäjänä.

Kotona asumisen pidentyessä ja palvelutarpeen kasvaessa naiset kiinnitetään joka tapauksessa yhä tiiviimmin omaistensa raskaisiin ja sitoviin hoitotehtäviin. Ilmiö on yleiseurooppalainen. Tutkijat näkevät, että hoivavastuun kautta naiset suljetaan pois omasta urakehityksestään ja muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta.

ILMOITUS

Naisten poissulkemisen sijaan hyvin perustellun vanhuspolitiikan pohjalta tulisikin kehittää malleja, joissa naisten mahdollisuus työhön ja uraan ei heikkene, vaikka he jakaisivatkin hoivavastuuta. Ohjautuuhan työssäkäyvien ja uraa rakentavien naisten panos vanhuspalveluihin myös verotuksen kautta.

Sen sijaan, että naisten voimavarat kiinnitetään omaisten hoitamiseen, pitäisi politiikkaa ja päätöksiä suunnata niin, että naiset voivat yhä edelleen käydä töissä, rakentaa uraa ja vahvistaa yhteiskunnallista osallistumistaan.

Kunnolla perusteltu vanhuspolitiikka ja verovarojen ohjaus julkisiin vanhuspalveluihin tuottaa tasaisemmin jakautuvia palveluita kuin yksittäisten naisten palkkatyön ja oman perheen ohessa toteuttama, muusta yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta elämästä eristävä vapaaehtoinen raskas hoivatyö.

Perherakenteet ovat muuttuneet, ja ansiotyö tehdään yleensä muualla lähellä omia vanhenevia vanhempia. Työn sitovuus ja omaishoivan tunnistamattomuus työelämässä siten, että siihen ei voida vastata kuten pienten lasten perheissä oleviin joustotarpeisiin, lisäävät yksittäisten ihmisten taakkaa oman perheen ja toimeentulon lisäksi myös omaisistaan.

Omaisten epävirallinen, varsinaisten omaishoitosopimusten ulkopuolella tekemä, arjen jatkuvuutta tukeva työ muuntuukin käytännössä usein uuvuttavaksi pakoksi ja selviytymiseksi oman työn ja toimeentulon, perheen asettamien velvollisuuksien sekä omaisen hoitamisen sitovuuden ristiaallokossa.

Ikäihmisten hoivavastuuta on pyritty myös ennakoimaan siirtämällä vastuuta ihmisille itselleen ja erityisesti aikaan ennen varsinaisten palvelujen tarvetta eli niin sanottuun ”kolmanteen ikään”. Kolmannessa iässä vastuu kohdentuu yksilöiden elämäntapavalintoihin ja elämäntyyleihin, joissa korostuvat terveelliset ja aktiivisuutta ylläpitävät valinnat ja yksityisiltä markkinoilta hankitut hyvinvointi- ja terveyspalvelut.

Valinnoista riippuu, millaista vanhuutta kukin meistä elää tulevaisuudessa. Valintoja tehdään markkinoilla aktiivisina kuluttajina ja asiakkaina, ei palveluista riippuvaisina ja haavoittuvina.

Omavastuun korostuminen paikantuu erityisesti vuoden 2008 pankkikriisiin. Sen myötä valtiot ovat kiinnittäneet yhä enemmän huomioita velkaantumiseensa. Julkista taloutta uhkaaville tekijöille ja samalla resurssien leikkausperusteille löydettiin yhteinen nimittäjä: ikääntyminen. Uhkakeskustelun voimistuttua muut näkökulmat ikääntymisen, yhteiskunnan ja talouden suhteeseen ovatkin heikentyneet.

Viimeistään nyt ikäihmiset olisi otettava kokemuksineen mukaan keskusteluun siitä, miten muutokset julkisissa palveluissa ja taloudessa vaikuttavat heidän arkeensa ja sitä tukeviin palveluihin. Miten ikäihmiset palveluiden käyttäjinä sekä palveluista riippuvaisina kokevat nämä muutokset?

Entä miten ikäihmiset itse kokevat muuttuneen keskustelun kasvavasta yksilövastuusta ja asemastaan uhkakuvissa? Myös kysymys siitä, onko omainen sittenkään ikäihmisen omasta mielestä mieluisin ensisijainen hoivaaja ja hoitaja, ja missä laajuudessa, tarvitsee avaamista.

Ikäihmisten mukaan ottaminen keskusteluun voi parhaimmillaan johtaa tehokkaampiin toimintatapoihin, parempiin julkisiin palveluihin ja sulavampaan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamien vanhuspalvelujen yhteensovittamiseen. Samalla se mahdollistaa kansalaisuutta myös ikääntyessä.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori sosiaaligerontologian alalta ja työskentelee sosiaalialan lehtorina Saimaan ammattikorkeakoulussa.