Nyt sitä saa: ehtaa seksiä, väkivaltaa ja pohjalaista uhoa, vallesmannin mielivaltaa ja traagisen rakkaustarinan Leevi Madetojan musiikin ryydittämänä Tampereella.
Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi tänä vuonna 70 vuotta täyttävä Tampereen Ooppera on valinnut Madetojan Pohjalaisia juhlaoopperakseen. Ennakkoon ohjaaja Tuomas Parkkinen lupaili tarjota vahvaa naisnäkökulmaa, sillä hänelle tuo Artturi Järviluoman näytelmään perustuva ooppera on kertomus kolmesta vahvasta naisesta, Maijasta, Liisasta ja Kaisasta.
Esityksen lopussa kuoro astelee lavalle pukujensa hihoissa punaiset tai valkoiset nauhat viitaten tuleviin tapahtumiin. Ensi vuonna Tampereen Ooppera esittää Olli Kortekankaan oopperan Veljeni vartija, joka kertoo vuoden 1918 Suomesta ja sisällissodan dramaattisista tapahtumista Tampereella.
Vallesmannin ei auta kuin todeta, että viekää pois tuo hullu akka.
Parkkinen on pyrkinyt modernisoimaan ja etäännyttämään oopperaa pohjalaiskylän miljööstä tuomalla esityksen puolikaaren muotoiselle, 1920-luvun näyttämölle esirippuineen. Näyttämölle on kyhätty miniatyyrejä pohjalaistalosta piharakennuksineen. Välillä rakennukset kelluvat ilmassa. Mitä ohjaaja ja lavastaja Sampo Pyhälä näillä pikkuriikkisillä rakennuksilla suhteessa oopperan ihmiskohtaloihin haluavat ilmentää, jäi ainakin minulle hieman epäselväksi. Ihmiset on irrotettu miljööstään, nostettu pääosaan – vai mitä?
Näyttämön laidoilla on ovia, joista roolihenkilöt ravaavat sisään ja ulos. Tämä moneen kertaan teatterissa ja oopperassakin käytetty ratkaisu on aika tylsä ja muutoinkin oopperan ankea lavastus kääntyy jo hieman itseään vastaan. Sen sijaan Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat naisten puvut ovat upeita ja miesten kansallispuvut komeita. Jussi Kamusen valaistus on kaunis, pehmentäen muutoin karua näyttämöä ja henkilöitä.
Yhteiskunnallinen sanoma häviää
Parkkisen tarkoituksena kaikesta päätellen on murtaa oopperan kansallisromanttisen, myytteihinkin perustuvan, pohjalaiskuvauksen isänmaallissiveellistä näkökulmaa. Keinot perinteisten naiskuvien muuttamisessa jäävät vaan melko heppoisiksi.
Sankaruutta ja vapautta korostavan oopperan uutuustulkinta on musikaalimaisen viihteellinen ja joitakin kohtauksia lukuunottamatta menettänyt yhteiskunnallisen sanomansa. Muuntaessaan naisroolit Parkkinen on tehnyt hallaa esityksen ja musiikin yhteenkuuluvuuteen ja Järviluoman alkuperäisen näytelmän tekstiin. Nyt naiset laulavat omiaan ja musiikki kuvaa eri tarinoita.
Näyttävyyttä ja jännitystä esitykseen tuovat rehvakkaat häjyt komealla saapumisellaan näyttämölle. Ylimpänä kukkopoika Waltteri Torikka, joka viihdelaulajankin karismallaan vetää väkeä katsomoon.
Kiukku venäläistämisestä taustalla
Artturi Järviluoman Pohjalaisia-näytelmä valmistui vuonna 1914. Hän kuvasi Suomen tuolloista poliittista tilannetta toivottomaksi.
”Kaikki toivo on mennyttä ja Suomen kansan otsalle on painettu orjan merkki. Se on tämä kiukku, joka minut pani kirjoittamaan Pohjalaisia”.
Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan Mennyt meissä, että vastarinta venäläistämistoimia kohtaan synnytti viime kädessä Pohjalaisia-näytelmän.
Madetojan komean, vuonna 1924 valmistuneen Pohjalaisia-oopperan ydinteemana on vapaus yksilötasolla ja vieraan virkavallan, tässä tapauksessa mielivaltaisen vallesmannin vastustus. Se on myös tutkielma pohjalaisten luonteenpiirteistä ja ajan arvoista.
Madetojan hienosti orkestroitu kansallisromanttinen musiikki koostuu suurelta osin Toivo Kuulan aikoinaan Järviluoman kanssa keräämistä pohjalaisista kansanlauluista.
Kauniita, koskettavia aarioita on turha odottaa, niitä tässä oopperassa ei ole lainkaan. Aariat korvautuvat kansanlauluilla, joita laulavat niin solistit kuin kuorokin.
Tummasävyisen, roolihenkilöiden luonteita väkevästi luonnehtivan oopperan tunnussävelmäksi nousee vanginkahleissa kulkevan, suutarin murhanneen Antin ja hänen veljensä Jussin surullisia kohtaloita kuvaava tuttu kansanlaulu Tuuli se taivutti koivun larvan ja muokattuna Nyt mua vierähän linnasta linnaan, joka taipuu moneksi.
Kapellimestari Anna-Maria Helsingin johtaman upeasti soittavan Tampere Filharmonian soinnissa riittää dramaattisuutta ja rajua voimaa. Tarvittaessa Helsing luotsaa orkesterin lyyrisiin suvantokohtiin. Välillä orkesteri jyrää solistit alleen, niin ettei laulajien sanoista saa selvää.
Yleisön kosiskelua?
Tampereen Oopperan Pohjalaisten musiikilliseksi sankariksi nousee erinomaisesti laulavan, upean baritoni Ville Rusasen esittämä Jussi. Rusasesta on kehkeytynyt valioluokan laulaja ja hieno tulkitsija, jota on ilo kuunnella ja katsella. Kuinka ihanan romanttisesti hän laulaakaan rakastuessaan piikatyttö Liisaan tai voimaa uhkuen vallesmannia vastustavan itsellisen talonpojan roolissa.
Marjukka Tepponen Liisan roolissa nousee äänelliseenkin kukoistukseen rakkaudessaan ja ihailussaan Jussia kohtaan. Hänen heleä sopraanonsa soi todella kaunisti ja Tepponen näyttelee uskottavasti onnettomasti rakastuneen piian osan aina traagiseen loppukohtaukseen, Jussin kuolemaan saakka.
Rakkauden herääminen luonnon helmassa on kuvattu herkästi ja loppukohtaus on koskettava. Kuinka kauniisti he laulavatkaan. Rusasen ja Tepposen roolityöt ovat orkesterin lisäksi oopperan hienointa antia.
Yleisöäkö Parkkinen kosiskelee, kun on ympännyt Jussin ja Liisan realistisen, rajun rakasteluaktin läähätyksineen näyttämölle. Kaunishan kohtaus on, mutta kovin päälle liimattu, lähes kiusallinen.
Torikan rooli jää pieneksi
Talontytär Maijaa, Antin morsianta esittävän sopraano Tiina-Maija Koskelan hieman kangerrellen alkanut laulaminen sujui lopulta hyvin. Hänellä on kaunis ääni, johon hän sai hienoja tummia sävyjä rimpuillessaan körttiläisyyden ja intohimojensa pauloissa. Onko hän oikeasti rakastunut mustasukkaiseen Anttiin, vai johonkin toiseen, siitä esitys vihjaillee.
Varmaotteinen Päivi Nisula laulaa tomeran Kaisa-piian roolin, joka työntää näppinsä joka paikkaan. Hän on selvillä muiden elämästä paremmin kuin he itse. Hän on myös mainio komedienne, kuvatessaan Antin pakoa vallesmannille. Vallesmannin ei auta kuin todeta, että viekää pois tuo hullu akka.
Jyrki Anttilalla on Pohjalaisten ankein rooli, vangittuna, morsiamensa petollisuutta epäilevänä talonpoikana. Varmaotteisesti hän laulaa kohtalokkaan osansa.
Ja entäs sitten uhoava, keikarimainen, itseään täynnä oleva Waltteri Torikka häjyjen johtaja Karjanmaan Köystinä. Lavakarismaa tässä kukkopojassa on vaikka toisille jakaa, mutta äänellisesti hänen melko pieni roolinsa jäi vaatimattomaksi.
Juha Kotilainen on mainio herrastuomari ja tenori Anssi Hirvonen hervottoman hauska juoppona kriivarina. Hauska on myös Jere Martikaisen viinalle perso Kaappo. Kristjan Moisnik vallesmannina on kliseinen öykkäri, joka esittää hieman varoen vastenmielisen roolinsa.
Leevi Madetojan Pohjalaisia. Musiikinjohto Anna-Maria Helsing, ohjaus Tuomas Parkkinen, lavastus Sampo Pyhälä, puvut Pirjo Liiri-Majava, koreografi Osku Heiskanen, valot Jussi Kamunen, kuoron valmennus Heikki Liimola. Tampere Filharmonia ja Tampereen Oopperan kuoro. Tuotanto Tampere-talo. Esityksiä 25.2. asti.