Jo 1950-luvulta lähtien Jörn Donnerin (s. 1933) erääksi kirjalliseksi tyylilajiksi vakiintuivat raportin, esseen ja pamfletin rajoilla seilaavat teokset. Uusin tällainen on suppeahko Suomi Finland -kirja, joka koostuu hänen hajamietteistään nykyisestä ja varhaisemmasta Suomesta.
Donner tosin kirjoittaa teemoittain, mutta sipaisee vähän kaikkea mihinkään syvemmin uppoutumatta. Hän vaeltaa historiassa, silmäilee vanhuutta, urheilua ja sosiaalisia pulmiamme, ironisoi herrojen veropakolaisuutta, ja näkee unta omista hautajaisistaan. Ote on sattumanvarainen kuin ihmisen mieli.
Persut saavat kyytiä
Soinin ja taustajoukkojen ajattelua hän pitää luotaantyöntävänä ja ihmisvihamielisenä.
Paikoin kynä liikkuu liukkaasti. Timo Soinista ja persuista Donner laskee reippaimmin höyryä ulos koko poliittisen kokemuksensa ja kulttuurisen taustansa pohjalta. Hän istui taannoin (2013–2015) eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa sen puheenjohtajan Soinin vieressä, ja hankki sanoilleen katetta.
Soinin ja taustajoukkojen ajattelua hän pitää luotaantyöntävänä ja ihmisvihamielisenä. Osaamatta päättää, täytyisikö persut pitää hallituksen sisä- vai ulkopuolella, hän arvioi synkeästi: ”Minua kuvottaa ajatellakin Soinia ja sitä yhteiskuntaa, jonka hänen ja hänen liittolaistensa voisi kuvitella luovan.”
Soiniin henkilöityy lukuisia puritaanis-konservatiivis-taantumuksellisia ilmiöitä, joita Donner on kammonnut läpi pitkän elämänsä. Siksi pettymys on vahva ja tuomio jyrkkä.
Suomalaisten häpeätahraksi Donner – aivan oikein – nimeää puuttuvan keskinäisen solidaarisuuden, piittaamattomuuden työttömyydestä. Keskeisintä ongelmaa ei osata tai haluta nähdä. Hän sanoo naulankantaan: ”Työttömyys pilaa moraalin, pilaa elämän, pilaa terveyden täysin riippumatta siitä millaista korvausta työttömät saavat.”
Vinoilua ja puntarointia
Donner vinoilee kauniisti Matti Klingelle. Sitä vastoin Henrik Tikkaseen hänen asenteensa paljastuu mutkalliseksi. Tikkasen 1970-luvun romaanitrilogia oli ”lystikäs sekoitus sepitettä ja liioittelua”, mutta kaikkea ei Henrik kronikassaan kertonut: ”että hän kävi aina panemassa silloista vaimoani kun olin poissa”.
Presidenttejä, Kekkosesta Niinistöön, Donner puntaroi siinä määrin persoonallisesti, että heistä lukisi pidempäänkin. Ikävä kyllä osuus stoppaa jotenkin puolitiehen, kuten koko Suomi Finland -teos. Liikaa sitä sun tätä.
Eri mieltä olen yhdestä asiasta. Erkki Tuomiojan vuosien 1995–97 päiväkirjoista (jotka olen editoinut julkaistaviksi) Donner kirjoittaa, että Tuomiojalle Lipponen, Ahtisaari ja Niinistö ovat ”vastenmielisiä, ennen kaikkea siksi että he ovat eri mieltä kuin Tuomioja itse”.
Sanoisin, että Tuomioja neuvotteli tai väitteli (ylipäätään kommunikoi) laajasti ja neutraalisti, ja että hänen suorasukaiset antipatiansa ja niukemmat sympatiansa juontuivat lähinnä persoonallisiin piirteisiin – harvoin jos koskaan näkemyksiin.
Lipposen ja Niinistön politiikkaa Tuomioja vieroksui, mutta autoritääristä Paavoa ja arroganttia Saulia hän suorastaan inhosi. Siinä on ero.
Jörn Donner: Suomi Finland. Suomentanut Kari Koski. Otava 2017. 112 sivua.