Kai Hirvasnoro

Kotimainen dekkarivuosi 2016 on paketissa. Onneksi se oli kuitenkin edellistä parempi.

Keskiviikkona päättyi kaksivuotinen kauteni Suomen Dekkariseuran Johtolanka-raadissa. Vuoden parhaana dekkarina palkittiin Mikko Porvalin 1930-luvun Viipuriin sijoittuva Veri ei vaikene. Parhaan esikoisdekkarin kunniamaininnan sai Max Seeckin trilleri Hammurabin enkelit.

Valinta oli nyt vaikeampi kuin edellisenä vuonna, jolloin Pauliina Suden Takaikkuna nousi kirkkaasti kärkeen. Viime helmikuussa julkaisin tällaisen samanlaisen koosteen, ja se herätti dekkariharrastajien piirissä paljon huomiota, koska arvioni suomalaisten dekkarien laadusta oli lievästi sanottuna kriittinen.

Tällä kertaa mahdollisia voittajakirjoja kahdessa sarjassa oli omasta mielestäni jopa kymmenkunta. Kahden muun raatilaisen kanssa päädyimme kuitenkin yllä kerrottuun ratkaisuun.

Vaikka 2016 oli parempi dekkarivuosi kuin 2015, päällimmäiseksi kahden vuoden urakoinnista jäi ihmetys ja tyytymättömyys suomalaisen dekkarikustantamisen laatuun. Kahden vuoden aikana Johtolanka-raadille lähetettiin yli 150 kirjaa. Raatilaiskollegani julkaisi jo aiemmin oman yhteenvetonsa. Hän totesi, ettei Suomessa ole tämän kahden vuoden kokemuksen perusteella kovin korkeaa kynnystä saada kirjaansa julki.

Olen samaa mieltä, ainakin jos puhutaan dekkareista. Viime vuonna meille lähetetyistä 80 dekkarista ainakin joka toisen julkaiseminen kovissa kansissa on käsittämätön juttu. Joukossa on vain kirjoittajansa pöytälaatikkoon paremmin sopivia amatööriteoksia. Niitä julkaisevat lähinnä pienkustantajat, joista en ollut edes kuullut ennen raatilaisuutta. Jos kustantaminen kuitenkin on kannattavaa ja tuottaa kirjoittajille iloa, niin mikäpä siinä.

ILMOITUS

 

Pohjolan dekkarikääpiö

Oudommalta tuntuu isojen kustantamoiden julkaisupolitiikka. Rima tuntuu olevan dekkarin kohdalla muuta kirjallisuutta matalammalla. Monesta nyt tuskastuttavasta teoksesta saisi kelpo luettavaa paremmalla toimittamisella. Tästä julkaisuun pääsevien kirjojen keskeneräisyydestä valitin viime vuonnakin.
Katsovatko kustantamot vakiintuneiden ja myyvien kirjailijoidensa perään riittävästi? Vai onko heillä vapaat kädet, liian vapaat? Suuren luku-urakan jälkeen tuntuu, että vastaus on jälkimmäinen. Aivan liikaa vastaan tuli väsähtänyttä aiempien kirjojen toistoa. Kun nimi kannessa myy, niin sisältöön ei tarvitse niin kiinnittää huomiota?
Luin viime vuonna myös suuren joukon muiden pohjoismaiden kirjoittajien dekkareita. Valitettavasti on sanottava, että siinä kieltämättä kovassa seurassa suomalaiset erottuvat liian usein kotikutoisuudella ja nukkavieruudella. Kärjen osalta näin ei ole, mutta kärki on määrään nähden kapea. Tämä ei ole vain mutu-tuntua. Paras pohjoismainen dekkari on palkittu Lasiavaimella vuodesta 1992. Ainoa suomalainen voittaja on Matti Rönkä teoksella Ystävät kaukana, joka on dekkari vain viitteellisesti.
Raatimme työskenteli niin, että ensimmäisenä kirjan lukenut teki siitä arvion yhteiseen suljettuun blogiimme. Alla on 30 omaa arviotani. Ne kuvastavat kirjoittamishetken tuntoja.

 

Ilkka Remes: Kiirastuli. WSOY, 422 sivua

Ilkka Remeksen pitkään jatkunut laadullinen alamäki on muuttunut syöksykierteeksi. Kiirastuli on kovasta vauhdistaan huolimatta uuvuttavan tylsää ja tyhmää luettavaa. Jännitystä kirjassa ei yrityksestä huolimatta ole ollenkaan. Kaiken lisäksi yli 400 sivun jälkeen tullaan siihen, että tarina loppuu kesken. Remes on siirtänyt ”Suomen pelastamisen” ensi vuoteen.
Kiirastuli on kolmas osa Remeksen sarjaa, jossa Ruotsi on liittynyt Natoon ja Venäjä painostaa  kovilla voimakeinoilla Suomea valtapiiriinsä. Toissa vuonna ilmestyneessä Jäätyvässä helvetissä Venäjä lamautti Suomen sähkön- ja lämmöntuotannon talven pakkasilla. Nyt puoli vuotta myöhemmin arkinen elämä on palannut uomiinsa, mutta hybridisota Suomea vastaan lähtee uusille kierroksille. Aseena käytetään muun muassa kansan kahtiajakoa suhtautumisessa maahanmuuttajiin.
Remes on taas kerran yhdistänyt melko tuoreita uutistapahtumia kieltämättä taitavasti fiktioonsa. Nyt mieleen muistuvat viime talven tapahtumat itärajalla Lapissa, kun Venäjältä vähän aikaa vyöryi pakolaisia Suomeen polkupyörillä ja autonrämillä. Entä jos se oli vain varoitus ja testausta siihen, millaisen kaaoksen Suomen maaperällä voi saada aikaan laukaustakaan ampumatta?
Näistä asetelmista nuorempi Remes olisi leiponut tehokkaan, oikeasti jännittävän ja pelottavan trillerin. Varttuneempana Remes tuntuu kuitenkin olevan sotapsykoosin vallassa. Hän oikeasti uskoo Venäjän hautovan suunnitelmia Suomen alistamiseksi valtaansa tavalla tai toisella. Maallikkosaarnaajan kiihkeydellä asiaansa toitottavan Remeksen kirjat huononevat sitä mukaa, mitä enemmän hän itse uskoo niiden olevan totta.
Kaupallisesti Kiirastuli on taas menestys. Miksei olisi? Se uppoaa maaperään, jossa lähes joka päivä lööpit kirkuvat Venäjän hyökkäysaikeista. Vastaamatta niin niissä kuin Remeksen kirjassa jää, miksi moniin sotkuihin juuttunut Venäjä haluaisi ongelmia myös sille rajalleen, jossa mitään ongelmia ei ole.

 

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset. WSOY, 440 sivua

Aluksi kysymys WSOY:lle: olette julkaisseet huumaavan jännitys- ja rakkausromaanin, mutta jättäneet sen täysin markkinoimatta. Miksi? Jos Ahosen kolme aiempaa romaania ovat likikään yhtä hyviä, niin hän on yksi Suomen tarkimmin vartioiduimmista salaisuuksista. Eikä WSOY ainoa kustantaja, joka hautaa tällaisia helmiä suureen tuntemattomuuteen.
Markus Ahosen rikosylikonstaapeli Markku Isaksson oli minulle siis täysi tuntemattomuus. Empaattinen rikospoliisi ryhmineen vaikuttaa aluksi tavalliselta paremman suomalaisen poliisiromaanin päähenkilöltä, jonka olan takaa kurkkii Kurt Wallanderin hahmo. Kaikki poliisit jäävät tässä kirjassa melko persoonattomiksi, mutta on mukavaa, että Isaksson ei ole mikään ongelmakimppu. Parisuhde kollegan kanssa on hyvä eikä edes teinipoika tuota ongelmia.
Sydämenmurskajaiset ei kuitenkaan ole mikään tavanomainen poliisiromaani. Tapahtumat käynnistyvät kesällä 1987 rippileirillä, jossa koettu ensirakkaus polttaa kahden nuoren sydäntä ja korventaa kolmannen mieltä murhaksi asti.
Paljon myöhemmin, kesällä 2015, Suomeen saapuu ulkomailla menestynyt vaatimaton mediamoguli Bellman, joka hukutetaan Vuosaaren vesiin samalla tavalla kuin Lassi Aarrevaara konfirmaatiotaan edeltäneenä yönä vuonna 1987.
Isakssonin ryhmälle alkaa selvitä, että samalta rippileiriltä on epäilyttävissä olosuhteissa kuollut moni muukin. Joku puolestaan kirjoittaa romaanisarjaa, joka viittaa näihin kuolemiin. Kaiken on tarkoitus paljastua viimeisessä osassa, joka ilmestyy tulevana syksynä.
Moni muu kirjoittaisi näistä lähtökohdista sen tavanomaisen poliisiromaanin, mutta huipputaitavaksi paljastuvan Ahosen keinot ovat muualla. Hän seuraa nimettömäksi jäävän murhaajan mielenliikkeitä, samoin tämän jäljittäjän. Murhaaja tietää, että joku tietää, mutta kuka? Vaihtoehdot hän eliminoi yksi kerrallaan syyllisyyden tunteen ja vihan vuorottelun polttaessa rintaa.
Entä kuka on mies, joka on kolmisen vuotta Syyrian piiritetyssä Homsissa panttivankina ja miten hän liittyy tarinaan? Hän käy mustan ja punaisen pallon, valkoisten kivien ja sanomalehden sivuille piirretyn kuvion avulla läpi omaa päättelyketjuaan odottaessaan mahdollista vapautumistaan.
Piinaava psykologinen jännitys ja näkökulmien vaihtelut nostavat Sydämenmurskajaiset kaiken tavanomaisen jännitysviihteen yläpuolelle. Poliiseillakin on olennainen rooli, vaikka se on pienempi kuin yleensä tällaisissa kirjoissa.
Loppu on pakahduttava ja täydentää tämän loistavan teoksen sen tyyliin sopivalla tavalla. Juuri kun tuntuu ettei mitään toivoa enää ole, on olemassa sittenkin vielä yksi mahdollisuus.

 

Harri Närhi: Kuparitalo. WSOY, 400 sivua

Oi, oi mitä juonenkuljetusta on Kuparitalossa ensimmäiset kolme neljäsosaa.
Asianajaja Sari Broselius saa helpon ja rahakkaan keikan. VR:llä ei ole todistusta, että se omistaa Helsingin rautatieaseman entisessä Eliel-ravintolassa, nykyisessä Burger Kingissä olevan Eero Järnefeltin maalauksen. Toimeksiantajan edustajalla on todistukset siitä, että omistus kuuluu Venäjälle. Sari sen kun hoitaa selvän homman ja kuittaa ison palkkion.
Samaan aikaan suomalaistunut somali Awaale Valonsuu tekee rankan matkan isiensä maille Hargeisaan tapaamaan äitiään ja veljeään, joka noudattaa vain aavikon lakia. Muutama ruumis tulee ja muutenkin vietetään jumalatonta elämää rennon sanailun säestyksellä.
Awaale toteaa olevansa niin suomalaistunut, että haluaa kotiin Jyväskylään, missä hän asuu sisarensa, tämän divarinpitäjämies Jaskan ja heidän kahden lapsensa kanssa. Paitsi että siellä ovat asiat muuttuneet matkan aikana perusteellisesti.
Sari tutustuu sillä välin VR:n arkiston uumenissa työskentelevään Martta Kuosmaseen, joka on tehnyt sensaatiomaisen löydön. Siinä on tilaisuus lyödä rahoiksi molemmille.
Afrikan autiomaassa Awaale kertoo sukulaisilleen kummallisista suomalaisista, jotka eivät ole oikein mihinkään tyytyväisiä. Vaikka kaikkea jo on, silti halutaan lisää.
VR:n pitkäaikaisena kanta-asiakkaana en voi sanoa, että Harri Närhen kirja kulkee kuin juna, joten sanotaan, että se kulkee kuin Kalle Päätalon savottahommat 1930-luvun puolivälissä. Kerronnan imu on vaikuttava. Ja mitä siitä, että Sarin tarinan kulun arvaa, lukijaa kutkuttaa, että kuinka Närhi yhyttää päähenkilöt ja mikä on Kuparitalon kliimaksi.
Loppu on kuitenkin pettymys. Kun tarinan pitäisi huipentua, se lässähtää. Sarin tarina päättyy niin kuin arvata saattaa, mutta kahden juonilangan solmiminen oli ainakin minulle pettymys. Ensin Awaalenkin tarina kulkee ennalta arvattavia latuja, kun suojelupoliisi tulee mukaan kuvioihin. Sitten homma menee sekavaksi ja lopun musta magia latistaa tarinan lopullisesti. Tai sitten en vain ymmärtänyt tätä mieleiselläni kielellä kirjoitettua romaania, jonka tyylilajikin on vaikeasti määriteltävissä.

 

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus. Johnny Kniga, 301 sivua

Nyt tärähti sellainen tarina, että ei varmasti ole ennen Suomessa kirjoitettu. Samuel Davidkinin esikoisessa on juutalaista mystiikkaa, poliisiromaania, oman identiteetin horjuntaa, kadonneen aarteen metsästäjiä, ja alusta asti tunnelma, joka tekee kirjasta sietämättömän jännittävän ilman yhtään tyypillistä jännityksen nostattamisen keinoa.
Tämän päivän Helsingissä kaksi ryhmää etsii jotain salaperäistä omituisilla kaivauksilla. Toinen paikka on Päävartiossa sijaitsevan putkan lattian alla, toinen Suomen Pankin lähellä. Ei sieltä ihan liiton arkkia haeta, mutta sinne päin, paljastuu juttua tutkivalle Leo Askolle, kun kummankin pohjalta löytyy tyhjä arkku, jonka kyljessä on heprealaista kirjoitusta. Sen perusteella olemassa on vielä kolmas arkku, se jota nyt etsitään. Mutta missä?
Leo Asko on näitä nykymuodin mukaisia poliiseja, joilla on poikkeuksellinen ominaisuus niin kuin Saga Norenilla ja tuoreimpana Sorjosella. Leon ominaisuus on se, että hän haluaa tutustua rikospaikkaan ilman mitään taustatietoja asiasta. Siitä lähtee tämäkin juttu liikkeelle, mutta viime aikoina huonosti päätelmillään osunut Leo ei pääsisi tyhjennetyssä asunnossa mihinkään ellei pyytäisi apua kenttätöistä hyllytetyltä Daniel Janovskylta. Tämä näkee heti, että huoneistossa on asunut ortodoksijuutalaisia, jotka ovat häipyneet paikalta kiireesti.
Danielin unet ja oppineiden kertomukset vievät matkalle Suomen juutalaisten historiaan, jota harva tuntee. Kantaisiä olivat kolme Venäjän armeijasta vapautettua erakkoa, joiden aarteesta nyt käydään kilpaa, tarvittaessa vastustajat eliminoiden. Reilut sata vuotta sitten juutalaisille sallitut elinkeinot ja niiden harjoittamisen paikat olivat tarkasti rajatut.
Tarinan edetessä Leo joutuu myös tutustumaan uudelleen itseensä ja saa selityksiä ulkopuolisuuden tunteelleen.
Aivan tyhjästä tulee tämä Samuel Davidkin esikoisjännäri, jonka veroista ei tule mieleen kuin tätä ennen Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä. Tyylilaji on täysin toinen, mutta tarkoitankin vaikutusta: voiko tällaista laatua tulla Suomesta?
Niin kuin alussa todettu, tarina on omaperäisyydellään omaa luokkaansa, mutta Davidkin on myös tyylillisesti Remeksestä poiketen kyky. Tarinan surumielinen jännitys, tunnelma kokonaisuudessaan sekä henkilöiden hauraus tekivät valtavan vaikutuksen. Jos Esikoisten lunastus ei ole onnenkantamoinen, on Davidkinilla on edessä suuri tulevaisuus myös kansainvälisillä markkinoilla menestyvänä nimenä.

 

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää. Crimetime, 287 sivua

Takaa-ajettuna oleminen on rikoskirjallisuuden pysyvimpiä asetelmia. Vielä tehokkaampaa on, jos on takaa-ajettuna kahden tulen, rosvojen ja poliisien, välissä. Harvemmin sen sijaan törmää tarinaan, jossa takaa-ajetut pakenevat rosvoja ja pollareita, mutta yksi ryhtyykin pelaamaan omaa peliä ja jäljelle jääneet ovat kolmen tulen välissä.
Christian Rönnbacka pyörittää viidennessä dekkarissaan Kaikki mikä kiiltää tällaista asetelmaa varsin mallikkaasti. Kirja kyllä käynnistyy huolestuttavan leppoisasti, jopa veltosti, mutta se on vain hämäystä. Tapahtumiin tulee eloa, kun Porvoon poliisin komisario Antti Hautalehto saa tietää, että KRP tarkkailee kaupungissa kahta tyhjätaskua, mutta on salannut operaation paikallisilta.
Kohta mennään jo Euroopan maanteillä. Sebastian ja Anton toimivat kuriireina isojen poikien pelissä, mutta Antonin ja valekihlattu Lindan keikalla onnettomuus astuu peliin. Anton ja Linda onnistuvat harhauttamaan poliiseja ja lähettävät tavaran nokkelassa paketissa Lindan osoitteeseen Suomeen. Sitten mukaan astuu ahneus ja kohta kolmikon perässä on poliisin lisäksi suomalaiseen mökkeilyyn ihastuva brittiläinen ammattitappaja.
Ja enempää ei kannata kertoakaan, koska Rönnbacka tahtia kiihdyttäessään kerii juonta kekseliäästi.
Kustantaja kutsuu Rönnbackaa dekkarikomeetaksi eikä nimitys ole täysin tuulesta temmattu. Hänen dekkarinsa poikkeavat edukseen tavallisesta suomalaisesta poliisiromaanista, jossa komisario selvittelee omia tunteitaan yhtä paljon kuin käsillä olevaa rikosta. Hautalehdolla menee hyvin sekä töissä että yksityiselämässä. Parisuhde kukoistaa suorastaan villisti.
Kaikki mikä kiiltää kiihtyy tasaiseen tahtiin ja jännitystä piisaa, mikä on Rönnbackan tavaramerkki edellisissäkin kirjoissa – eikä mitenkään itsestään selvää suomalaisissa jännäreissä. Dialogi on rempseää ja liioitellun lennokkaan tuntuista, mutta ehkä poliisit puhuvat juuri noin. En lähde kiistelemään entisen KRP:n tutkijan kanssa.
Siis vauhdikas, imaiseva, viihdearvoltaan korkeatasoinen dekkari, jossa on myös ripaus sanottavaa ajallemme ominaisesta nopean ja helpon rikastumisen tavoittelusta.

 

Max Seeck: Hammurabin enkelit. Tammi, 416 sivua

Max Seeckin teos on saanut paljon julkisuutta esikoisjännäriksi. Perustellusti. Kyllä tämä on tavattoman komea avaus. Tausta, Jugoslavian hajoamissodat, on omaperäinen ja antaa paljon mahdollisuuksia, jotka teos myös pääosin lunastaa.
Odotin muualta lukemani perusteella tiukkaa tykitystä Remeksen ja Soininvaaran tyyliin, mutta Hammurabin enkelit on iloinen yllätys myös siltä osin. Kyseessä on hyvän ja vähitellen aukeavan juonen varassa etenevä teos, jossa takaa-ajoja ja ammuskelua on vain sen verran kuin hyvä jännäri vaatii. Mistä on kysymys, se aukeaa lukijalle ja tarinan päähenkilölle Daniel Kuismalle vasta loppuhuipennuksen aluksi. Siksi tässä ei kannata juuri juonta selostaa.
Sen verran kuitenkin, että Jugoslavian hajoamissodissa rauhanturvaajana toiminut Kuisma, nykyinen puolustusvoimien erityisasiantuntija, lähetetään yhdessä ulkoministeriön asiantuntijan kanssa Kroatiaan selvittämään suomalaisen lähetystövirkailijan katoamista. Sehän näissä tietysti aina on, että se ulkoministeriön ihminen on nuori, kaunis ja huippupätevä nainen, joten romantiikkaa on ilmassa.
Se näissä myös aina on, että mikään eikä kukaan ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kroatiassa kaksikkoa odottaa paljon isompi juttu kuin virkailijan katoaminen.
Kuisman taustaa Seeck puolestaan avaa hyvin ajoitetuissa takaumissa. Ja onko ministeriön Annika Lehtokaan se, miksi hänet on esitelty?
Seeck malttaa keriä tarinaa auki maltilla. Jos alussa ei mukaan tulisi myös Dubrovnikissa aikaa tappava hermostunut Antonio, olisi eteneminen liiankin hidasta. Mutta kun tulee, niin odotus on vain kihelmöivää.
Hammurabin enkeleissä toimii siis melkein kaikki. Tarinalla on kiinnostava tausta, jännitys kasvaa tasaisesti, juoni on hyvin rakennettu, yllätyksiä riittää aivan viimeiselle sivulle asti.
Pari huomautusta kuitenkin. Kroatiassa odottava suuri kuvio paljastuu Kuismalle ja kroatialaispoliisi Buvinalle kovin onnekkaan sattuman kautta. Loppuhuipennuksessa Seeckiltä tuntuvat eväät loppuvan ja hän ikään kuin kiertää sen kirjoittamisen auki.
Ja sehän näissä myös aina on, että roistot eivät tee vastustajistaan kerralla selvää, vaan selittävät koko juonen ja kaivavat aikailulla oman hautansa. Näin se menee 1930-luvun Mustanaamioissakin, joita luen päivittäin Ilta-Sanomista.

 

Risto Isomäki: Haudattu uhka. Tammi 436 sivua

Risto Isomäki täräyttää uuden ekotrillerinsä voimalla käyntiin. On 6.12. vuonna 2027. Linnan juhlien ruuat myrkytetään radioaktiivisella aineella. Terroristit pyyhkäisevät kerralla pois koko Suomen poliittisen ja taloudellisen eliitin.
Hyytävää menoa riittää sivulle 19. Sitten alkavat Haudatun uhkan ongelmat.
Poliisit suhtautuvat tapaukseen kuin vähän normaalia pahempaan flunssa-aaltoon. Isis-terroristit vaativat Euroopan valtioita tunnustamaan, ettei ole kuin yksi jumala, muuten vastaavia iskuja toteutetaan muissakin kaupungeissa. Todellisuudessa Suomessa olisi tässä tilanteessa poikkeustila ja koko Eurooppa hälytyksen kourissa, mutta Isomäen kirjassa juttua tutkii kaksi suomalaista poliisia virka-aikana. Siltä ainakin lukijasta tuntuu.
Hän ei saa asetelmasta mitään irti, koska ei ole kiinnostunut siitä. Isku on vain alibi, jonka avulla Isomäki luennoi ydinvoiman ja ydinjätteellä tehdyn terrorismin vaaroista, Isisin syntyhistoriasta ja muista ajankohtaisista aiheista.
Trillerin ja asiatiedon yhdistäminen on Isomäeltä aiemmin sujunut mallikkaasti. Nyt romaani ei ole tasapainossa. Syntyy enemmänkin koominen vaikutelma, kun kirjan alkupuolen päähenkilöt, poliisit Aishawarya Sadiq ja Juho Pennonen juttelevat eri plutoniumtyyppien ominaisuuksista terrorismin välineenä kuin vertailisivat teen ja kahvin juontia.
Kirjan nimi Haudattu uhka tulee siitä, että terroristit ovat kenenkään huomaamatta kaapanneet 30 000 tonnia Loviisan käytettyä ydinpolttoainetta, joka oli matkalla Olkiluodon loppusijoitustilaan. Heillä on siis ainetta vaikka koko Euroopan muuttamiseksi elinkelvottomaan tilaan, mutta miksi niin kummallinen vaatimus?
Se on tietenkin hämäystä. Todellinen maali on muualla, selvittää tarinaan mukaan tuleva Isomäen edellisistä kirjoista tuttu Lauri Nurmi, traumatisoitunut CIA:n ja Nuclear Terrorism Unitin entinen huippuagentti. Hänet kiristetään mukaan tutkintaan,  jossa edelleenkään ei hötkyillä eikä muodosteta kansainvälisen tason operaatiota.
Isomäki luennoi noin sivulle 200 asti tavalla, joka ainakin minulle teki lukemisen jatkamisen vaikeaksi.
Sitten tahti muuttuu totaalisesti. Aishawarya ja Lauri lähtevät Porin saaristoon kahdestaan tutkimaan johtolankaa. Loppu on yhtä menoa ja räiskettä, pitkitettyä selviytymiskamppailua joulukuisella merellä, mutta aika oivaltavaakin on joukossa. Trillerin perinteiden mukaan kaksikko joutuu huolimattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään mahdottomaan tilanteeseen, jonka selvittää yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen. Lukija tietää kuinka tässä käy, mutta jännittää silti.
50 sivua luennointia pois, niin Haudattu uhka olisi erinomainen trilleri. Tällaisena ei.

 

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. Like, 300 sivua

Haminalaisella sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaalla on rankka kesäpäivä muutenkin kuin pitkään jatkuneen helteen takia. Ensin hän kuulee lääkäriltä, että kuolee pian. Joku on myrkyttänyt häntä jo pitkään ja sisäelimet ovat niin tuhoutuneet, ettei mitään ole tehtävissä.
Epäillyt omaan murhaansa Jaakko tavoittaa hetken kuluttua omalta takapihaltaan. Vaimo ja firman autonkuljettaja ovat siellä kuumissa lemmenleikeissä.
Tästä alkaa Antti Tuomaisen taas kerran aivan mahtava ja omaperäinen jännitysromaani Mies joka kuoli. Omaa murhaansa selvittävä mies on aiheeltaan sama kuin Rudolph Matén maineikas film noir -jännäri D.O.A. – Kuollut saapuessaan, jossa Edmond O´Brienin esittämä mies samalla lailla selvittää, kuka hänet myrkytti, ennen kuin kuolee. Mutta Tuomainen on tässä kyllä ihan omillaan.
Itseensä kohdistuva murha ja vaimon aviorikos eivät riitä Jaakko Kaunismaan piinoiksi. Lisäksi kaupunkiin on ilmestynyt isosti investoinut kilpaileva sieniyritys, jonka kovanaamaosakkaat hänen onnistuu suututtaa. Koska romaanin tyylilaji on tällä kertaa hirtehinen jännityskomedia, käänteestä seuraa verta, mutta ei sentään suolenpätkiä.
Jaakko ei paljasta vaimolle eikä autonkuljettajalle, että tietää heistä. Sen sijaan hän ryhtyy selvittämään, miksi he tekivät murhan (vai tekivätkö?) ja mitä muuta on tekeillä.
Antti Tuomainen on kuudessa romaanissaan luonut aivan oman tyylin, jossa jännitys kohoaa huippuunsa ilman yhtäkään tavallista dekkariklisettä. Tuomaisen kirjat eivät edes oikeastaan ole dekkareita, sillä niistä puuttuvat varsinaiset rikolliset sekä poliisit. Henkilöt ajautuvat hankaliin tilanteisiin, joista syntyy enemmän jännitystä kuin hiki päässä puserretuissa trillereissä.
Mies joka kuoli on tosin poikkeus. Koomisuutensa takia se ei ole kovin jännittävä. Huipputyö on kuitenkin kyseessä. Osoitus Tuomaisen taidoista ja muuntautumiskyvystä. Kun elämän pääty on näkyvissä, sen merkitys tihentyy. Niin myös Jaakko Kaunismaalle.

 

JP Koskinen: Tammikuun pimeä syli. Crimetime, 247 sivua

Odotin innolla tätä 12-osaiseksi paisuvan Murhan vuosi -sarjan avausta.
Juho Tulikoski on eräänlainen tuhlaajapoika, joka palaa vuosien jälkeen Hämeenlinnaan. Hänen isänsä on murhattu avantoon ja tapausta tutkii Juhon eno, yksityisetsivä Kalevi Arosuo. Ja sitten… Niin, mitä sitten?
Tammikuun pimeä syli on käsittämättömän lattea dekkari. Sitten kuulustellaan, tarvotaan lumessa, kuulustellaan ja törmätään ratkaisuun.
Tästä dekkarista tuli mieleen kaksi asiaa.
1) Se on vähän kuin lämmitys Komisario Palmun erehdyksestä siinä mielessä, että Koskinen heittää heti eteen laajan henkilögallerian, joista jokaisella on omia salaisuuksiaan. Ulkopuolista maailmaa ei ole, romaani tapahtuu omassa umpiossaan. Palmu on ainakin elokuvana sentään hauska, Koskisen kirja ei, ei myöskään jännittävä.
2) Se on vähän kuin suomalaisen 12-osaisen tv-sarjan ensimmäinen osa. Henkilöt ja tapahtumapaikat esitellään, jotain tapahtuukin, mutta missään nimessä katsojaa ei koukuteta heti alussa niin kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset populistit tekevät.
Se että hämeenlinnalaiskirjailija Tapani Bagge käy kirjassa omana itsenään antamassa muutaman vinkin paikallisesta alamaailmasta on kiva idea, mutta myös tämän kirjan ainoa omaperäinen idea.

 

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. Crimetime, 244 sivua

JP Koskinen kirjoittaa 12-osaista dekkarisarjaa, jossa tarina tapahtuu vuoden jokaisessa kuussa. Tammikuun tarina oli täysi floppi, mutta helmikuussa Koskinen täyttää odotuksia.
Hämeenlinnan kaupunginjohtajan poika on siepattu ja hänestä vaaditaan lunnaita. Pojan äiti kääntyy yksityisetsiväkaksikko Arosuon ja Tulikosken puoleen, koska poliisin ei haluta puuttuvan asiaan. Pitkän linjan rikostutkija Kalevi Arosuo ja veljenpoikansa Juho Tulikoski haistavat heti palaneenkäryä: sieppaus on äidin ja pojan yhteinen vedätys, mutta he ottavat silti toimitettavakseen lunnaat pyydettyyn paikkaan.
Sitten ainakin jonkun pasmat menevät sekaisin. Lunnaat haetaan, mutta poikaa ei palauteta. Hänen sijastaan etsiväkaksikko saa pähkäiltäväkseen joukon vihjeitä, jotka kuitenkin vain juoksuttavat seuraavaan vihjeeseen.
Mikä rooli jutussa on siepatun Nico Manalkiven hassahtaneella historianopettajalla? Entä lukion verevällä rehtorilla, joka tutustuttaa Juho Tulikosken itseensä pintaa syvemmältä?
Jutun ratkaisu on pitkälti juuri sellainen kuin Arosuo ja Tulikoski heti alussa haistavat ja mitä lukijakin epäilee. Silti Koskinen pyörittää tapahtumia niin vinhasti ja taitavasti, että tässä toisessa osassa jännitystä ja mysteeriä on riittämiin. Hän hyödyntää tyylikkäästi etenkin Hämeenlinnan kaupungin alla sijaitsevien tilojen tuntemustaan ja kaupungin historiaa. Ja vaikka tarina etenee niin kuin olettaa sopi, on loppuun varattu riittävän mojova yllätys.
Toisella tasolla Arosuo paneutuu vähinä joutoaikoinaan Bodomin murhiin. Koskinen on selvästi perehtynyt tähän yhteen Suomen suurimmista murhamysteereistä perinpohjaisesti. Kahdessa ensimmäisessä osassa Arosuo vasta lämmittelee johtopäätöksissään, mutta veikkaan, että sarjan loppupuolella tulossa on valistunut arvaus siitä, mitä todella tapahtui. Ensimmäisessä osassa Bodom-haarakin tuntui keinotekoiselta, nyt se lisää koko Murhan vuosi -sarjan kiinnostavuutta.
Kokenut Arosuo ja vastahakoinen Tulikoski on sittenkin kiinnostava kaksikko Suomen dekkarikentälle. Viittaus Tapani Baggeen on sekin tässä kakkososassa ensimmäistä luontevampi.

 

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja. Crimetime, 218 sivua

Liepeessä kerrotaan, että noin kuusikymppinen Tuija Lehtinen on kirjoittanut 110 viihde- ja nuorten kirjaa. Nyt hän tekee sen, mikä naisen on näinä aikoina tehtävä ja kokeilee myös dekkaria.
Kokemus näkyy. Turhia jahkailematta hän esittelee vetävästi sankarinsa Erja Revon ja hänen ratkaistavakseen tulevan arvoituksen. Repo on varhaiseläköitynyt vajaa kuusikymppinen entinen poliisi, kovapintainen yksinäinen susi. Hän ei ole aikonut siirtyä yksityisetsiväksi, mutta etäiseksi jäänyt entinen koulutoveri pyytää apua niin kutkuttavan arvoituksen ratkaisemiseen, ettei Erja osaa kieltäytyäkään.
Ulkomailla asuvalle Jennille kummitäti Outi Liinoja on aina ollut läheinen ja perinnöstäkin oli puhetta. Viime aikoina Outin yhteydenotot kuitenkin muuttuivat persoonattomiksi. Kun kummitäti kuoli, ei perintöä tullutkaan. Tädistä on jäljellä vain tuhkaa, mutta Jenni on varma, että uurnassa on väärän vainajan tuhkat. Joku toinen asui Outin talossa ja esiintyi Outina tämän viimeiset vuodet.
Visainen pulma, kun kummitädistä ei ole jäljellä kuin tuhkaa sekä paikallislehden valokuva, joka todistaa Jennin olevan oikeassa. Oikealta Outilta oli tapaturman takia amputoitu yksi sormi ja hän esiintyi aina hansikkaissa. Kuvan Outilla kaikki sormet ovat tallella.
Poliisin työstä saamillaan taidoilla, oveluudella, röyhkeydellä ja aika hyvällä tuurillakin Erja ryhtyy kokoamaan Outin elämän loppuvaiheiden palapeliä. Tarina kulkee lennokkaasti. Vanhan ajan arvoitusdekkarissa on imua, kun sen oikein osaa kirjoittaa. Ehkä luvattoman helposti Erja pääsee jäljille, joiden peruskuvion kokeneen dekkarien lukijan on tietysti helppo arvata muutenkin.
Lehtisen dekkari olisi erinomaista viihdettä, jos kerronta kantaisi loppuun asti. Nyt loppu on liian heppoinen. Uhkarohkeuttaan Erja joutuu pulaan, jossa häntä kuitenkin odottaa koko arvoituksen ratkaisu Outin itsensä kirjoittamina muistiinpanoina. Roistokin pannaan pakettiin, koska Erjan apureiksi nousevat sivuhenkilöt osuvat juuri sopivasti paikalle.
Väärä vainaja on kouluarvosanalla tylsästi seiskan suoritus. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta ei mitään erityisen innostavaa eikä uutta ellei lasketa mukaan Erja Revon hahmoa. Ennustan, että hänen seikkailunsa saavat jatkoa ja kirjoista tulee ainakin kohtalainen menestys. Sopivaa jännitystä hieman varttuneemmille naisille, jotka kavahtavat verisiä ja ahdistavia rikosjuttuja, mutta pitävät vahvasta naispäähenkilöstä.

 

Tapani Bagge: Pikku enkeli. Crimetime, 213 sivua

Ensimmäinen miinus tulee siitä, että tapahtumapaikan nimi on muutettu hölmösti Loviisasta Elviiraksi, vaikka kaikkien muiden paikkojen nimet ovat oikeat.
Vielä pitempi miinus tulee siitä, että Pikku enkeli avaa Elviira noir -nimisen sarjan, vaikka kirjassa ei ole mitään noiria. Sanaa ryöstöviljellään nykyään holtittomasti.
Metrin mittainen miinus tulee siitä, että suomidekkarin luottomies on mennyt kirjoittamaan uransa huonoimman ja tarpeettomimman kirjan. Alamaailman luusereiden kuvaaja yrittää hypätä aidan toiselle puolelle tavanomaisen poliisiromaanin pariin, mutta Pikku enkelissä ei toimi oikein mikään.
Kirja tapahtuu kahtena päivänä. 22.9. 16-vuotiaan tytön ruumis löytyy ojasta ja kuollut vartija lehtitalon aulasta. Kumpikin kuolema paljastuu nopeasti henkirikokseksi, joiden selvittelyyn noin 10 000 asukkaan kaupungista löytyy heti yllättävän paljon rikostutkijoita. Lisätyötä heille tuo vielä lehtitaloon kohdistuva pommiuhka.
Henkilöt ja heidän persoonansa Bagge taitavan ammattimiehen tapaan esittelee ja luonnehtii toiminnan tiimellyksessä turhia jahkailematta. Joukkoja johtaa komisario Sundman, joka herää päivään niin sanotusta ulkoruokinnasta.
Tapausten taustalta löytyy monenlaista yt-neuvottelujen aiheuttamaa katkeruutta ja toisaalta pikkukaupungin kerman keskinäistä sulle-mulle -suhmurointia, mutta kenellä olisi niiden takia ollut motiivi tappaa uskonnollisen kodin lukiolaistyttö tai ihan tavallinen vartija?
Tytön kuolema selviää lopulta helposti ensimmäisen päivän aikana. Sitten hypätään ajassa kolme kuukautta eteenpäin. Tienvarresta löytyy vielä yksi ruumis. Tapaus selviää helposti peltipoliisin ottamasta kuvasta ja ratkaisu johtaa myös vartijan kuoleman ratkaisuun.
Pikku enkeli on enemmän luonnos rikosromaaniksi kuin rikosromaani. Kirjasen vaikutelmaa lisää ohuus, vain 213 sivua. Mitään jännitystä kirjassa ei ole, ei myöskään mysteerin tuntua eikä mielenkiintoisia henkilöhahmojakaan. Tarina soljuu, mutta kaikessa on välinpitämättömyyden ja ohilyönnin tuntua.
En olisi myöskään juuri Baggelta odottanut näin suurta keski-ikäisen miehen itsesäälin määrää kuin Pikku enkelissä. Suosittelen pikaista paluuta Hämeenlinnan rosvojen pariin.

 

Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä. Tammi, 320 sivua

Huomasikohan Markku Ropponen itsekin, että Kuhala-sarja muuttui jo joitakin vuosia sitten tylsäksi. Se juuttui jotenkin samalla lailla kuin päähenkilökin kaatopaikan kupeessa sijaitsevalle mökilleen. Samanlaista kerrontaa ja väsähtäneitä nokkeluuksia. Suhteita ja niiden päättymisiä. Auttaisiko maiseman vaihdos?
Kirjan nimikin sen kertoo, että tällä kertaa Kuhala pyörii Helsingissä. Sinne hän on tullut viettämään kesälomaa tarkoituksenaan uudistaa suhde jossain aiemmassa kirjassa tapaamaansa ihanaan Anastasiaan. Akselilla Kolmas linja – Sturenkatu pyörivä Kuhala saapuu kaupunkiin juuri, kun joku murhaa samoilla kulmilla nuoria naisia kuristamalla heidät. Anastasiaa ei löydy. Ei kai hän ole kolmas uhri?
Sitä miettiessään Kuhala vie Hipun koirapuistoon ja tapaa siellä ihanan Oonan. Yksityisetsivää uhkaisi kahden naisen loukku ellei murhaaja todella iskisi uudelleen.
Ei siis mitään radikaalisti uutta. Ropponen kirjoittaa viisi-kuusikymppisen miehen fantasiaa, jossa myöhäiskeski-ikäiselle turjakkeelle on aina tarjolla hehkeän naisen ihokosketusta. Sen ja yleensä uuden ihastuksen kuvaaminen on Ropposelta oikeaa rakkauden korkeaveisuuta. Ilmaisussa ei pidätellä yhtään.
Monista aiemmista kirjoista tuttu asetelma sai huolestumaan, että Kuhala on lopullisesti menetetty tapaus.
Sitten tulee käänne. Kuhala suututtaa pari heittiötä niin perusteellisesti, että häntä ryhdytään kuskaamaan epämiellyttävissä aikeissa ja aseella vaatimuksia tehostaen Kirkkonummelle. Yksityisetsivämme onnistuu tietysti pakenemaan, mutta joutuu ojasta allikkoon joutuessaan merkillisen seurueen ahdistelemaksi. Kovasti Björn Wahlroosia muistuttava Dag Skogbacka viihdyttää Suomessa vierailevia Standard & Poorsin luottoluokittajia groteskeilla rentoutuskeinoilla, joiden välikappaleeksi Kuhalakin joutuu.
Pitkässä Skogbackan tiluksilla tapahtuvassa jaksossa Ropponen intoutuu irrottelemaan parhaiden päiviensä malliin. Mielipide ylimielisestä miljoonamiehestä ei jää vihjailujen tasolle.
Loppukin kirja sujuu vauhdikkaasti. Alusta asti olen ihaillut hänen ilmeikästä ja kekseliästä kielenkäyttöään. Nyt sitä taas saadaan.
Kuhala ajautuu väkisinkin lihallisten ilojen lomassa tutkimaan murhasarjaa, jonka syyllisen koko kaupunginosa uskoo tietävän. Pontta antaa se, että hän joutuu itsekin putkaan epäiltynä.
Värikkäiden vaiheiden Kuhalalle käy vähän niin kuin Varekselle: syyllinen suorastaan kävelee syliin.
Niin, Kuhala ja Vares kuuluvat samaan sarjaan, jossa dekkari on vain kehys kertoa miesten maailmasta haavekuvien tasolla. Kuhala on silti ihan eri asia kuin Vares. Ropponen keksii uusiakin vitsejä ja on kertojana paljon lennokkaampi. Ennen kaikkea hänen huumorinsa on lempeää siinä missä kollegan tympeää.
Kuhala ja isku Helsingissä ei ole mikään suuri tapaus, mutta täyttää oivallisesti korkealla viihdearvollaan paikkansa.

 

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema. Tammi, 257 sivua

Saara Kesävuorella on käsissään huippuluokan psykologisen jännärin ainekset. Nean ja Panun parisuhde perustuu huijaamiseen. Nea luulee käyttävänsä Panua hyväksi, mutta Panu käyttää Neaa vielä enemmän. Nea haluaa vauvan ja eroon 10-vuotiaasta pojastaan Jerestä, koska tämä on ”outo”, lukee Gogolia ja sukeltaa uima-altaan syvän pään pohjaan kerta toisensa jälkeen. Panu ei kerro Nealle olevansa steriloitu.
Nealle kantaa kaunaa miehensä kanssa Tampereelle konferenssimatkalle saapuva Stina, joka asuu Oslossa.
Voi kun Kesävuori olisi kirjoittanut keskittyneemmin näihin neljään. Keskeneräinen kuolema on kuitenkin toinen osa trilogiaa, jonka aloitti viime vuonna pöyristyttävän huonon loppuratkaisun saanut Musta hevonen. Siinäkin oli ainekset vaikka mihin, mutta pipariksi meni.
Kummankin kirjan varsinainen päähenkilö on nyrkkeilyn lopettanut kuntouttaja Anni Eloranta, jonka mukana jatkuu myös hänen äitinsä ja isänsä, Aden ja Saarisen, tarina. Sen mukana Kesävuori eksyy liian pitkiksi ajoiksi sivupoluille varsinaisesta juonesta.
Mukana on myös Annin jonkinlainen poikaystävä Arttu. Hänen ylipitkä seksikauppa-episodinsa on täysin irrallinen tarinasta. Sairaalassa kipeää suuta potevan Aden kautta Kesävuori vyöryttää terveydenhuollon epäkohtia, jotka toimisivat jossain muussa romaanissa, mutta nyt odotin vain kärsimättömänä, milloin palataan olennaiseen.
Kirjan loppu on tällä kertaa yllätyksellinen, omaperäinen ja onnistunut. Koko kirjakin voisi olla, mutta alle 260-sivuisessa tarinassa harhaillaan aivan liikaa muissa maisemissa kuin olennaisessa. Lisäksi varhaiskypsän Jeren iäksi olisin laittanut uskottavuuden takia pari vuotta enemmän.

 

Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras. Otava, 381 sivua

Taas kerran, ties monennenko, Venäjällä on suuri ja nerokas suunnitelma Suomen haltuun ottamiseksi. Mutta vieläkään ne eivät ymmärrä eliminoida heti kättelyssä sitä ainoaa miestä, joka tämän voi estää.
Eli sitä samaa Taavi Soininvaaralta mitä hän Ilkka Remeksen kanssa kehittelee vuodesta toiseen tason koko ajan laskiessa. Vai onko se lukijan kärsivällisyys, joka on laskussa? Vielä ehkä kymmenen vuotta sitten pidin tavattomasti kummankin kirjoista.
Viime vuonna Remeksen kirjassa Venäjä valtasi Suomea katkaisemalla sähköt talven kovimmilla pakkasilla. Nyt Venäjä näyttää muskeleitaan katkaisemalla koko Suomesta sähköt muutamaksi tunniksi elokuussa. Sitä ennen on murhattu Suomen pääministeri hakkeri-iskulla hänen autoonsa ja operaatiota Suomessa johtavalla Arkadi Akulovilla on muutama ministeri takataskussaan.
Soininvaara on kehittelevinään jännitystä sillä, että operaatiota käynnistellään pala palalta ja huipennus tulee lopussa. Lukija pidetään epätietoisena lähes loppuun asti siitä, mistä on kysymys. Mutta kun ei jännitä yhtään, koska sen tietää jo ennen lukemaan alkamista, että Supon Arto Ratamo tekee aikeet tyhjiksi. Kirjassa ei ole jännitystä eikä kumma kyllä juuri toimintaakaan.
Arkadi Akulovin motiivit jäävät hämäriksi. Hän on Suomessa sotavankina olleen poika, jolla on hirmuinen omaisuus ja joka vaalii juopon ja väkivaltaisen isänsä muistoa säilyttämällä työhuoneessaan hänen sodan aikaisia tavaroitaan. Onko kyseessä siis kosto Suomelle?
Kirja myös loppuu oudosti. Kun Ratamo yhdessä Supon ja KRP:n erikoisryhmän kanssa nappaa Akulovin, Venäjä lopettaa uhittelunsa kaikilla rintamilla. Yhdestä miehestäkö koko Kremlin suuri suunnitelma oli kiinni?
Ymmärrän, että tässä poliittisessa tilanteessa on houkuttelevaa tehdä jännäreitä Venäjän Suomeen kohdistamasta uhkasta ja uutisista niihin saa, ainakin voi saada, toden tuntua. Viimeaikaiset Soininvaaran ja Remeksen yritykset ovat kuitenkin olleet jollain lailla tahattoman koomisia jännittävien sijaan.
Arto Ratamon hahmosta tällaisessa trillerissä kyllä pidän. Hänellä on perhe, jonka vaiheita seurataan pitkin nyt jo yli 15 vuotta jatkunutta sarjaa eikä Ratamo ole mikään kaikkivoipa supermies.

 

Timo Sandberg: Murhakuja. Karisto, 337 sivua

Vertauksia 1930-lukuun tulee usein käytettyä löysästi, mutta Timo Sandbergin kolmannen Otso Kekki -romaanin väkevät rinnastukset puhuvat tällä kertaa niiden puolesta. Punaisen ja valkoisen Suomen jännitteitä kuvaavassa sarjassa on edetty 1920-luvulta vuoteen 1930. Tullaan tilanteista kärjistyneimpään: Lapuan liike syntyy ja saa seuraajia myös Lahdesta. Muilutukset ja poliittiset murhat alkavat. Tapahtumat huipentuvat talonpoikaismarssiin ja Mäntsälän kapinaan.
Oli muuten yllätys kun vasta joitain vuosia sitten tajusin Mäntsälän kapinan tapahtuneen Ohkolassa, joka on meiltä Järvenpäästä parinkymmenen kilometrin päässä Kellokosken takana. Sen läpi ajaessa kylää tuskin edes huomaa. Saattaa olla Suomen pienin paikka, missä on tehty suurta poliittista historiaa.
Lahdessa satiirisessa näytelmässä työväen harrastajateatterissa pappia esittänyt Lars Kuivanen muilutetaan ja murhataan. Poliisissa on haluja kuitata tapaus pirtukauppiaiden välienselvittelynä, mutta poliisin johto haluaa asiallisen tutkinnan ja siksi johtoon asetetaan ylietsiväksi noussut poliittisia näkemyksiään piilossa pitävä Kekki. Kapuloita rattaisiin laittavat poliisitovereiden lisäksi kaupungin isokenkäiset. Todistajia pelon ilmapiirissä on vaikea saada työväenhenkisiltäkään ihmisiltä.
Muilutetuksi joutuu myös Kekki-romaanien vakiohahmoihin kuuluva rehti työmies Ismo, mutta hän selviää hengissä.
Entiseksi Metalliliiton toimitsijaksi ja SKDL / vasemmistoliiton kunnallispoliitikoksi Sandberg käsittelee ajan ilmapiiriä yllättävän tasapainoisesti. Sympatiat ovat ahdingossa olevan työväenluokan puolella, mutta hän käsittelee myös harvemmin esiin tulevaa kommunistihenkisten työläisten tilannetta kärjistävää terroria työpaikoilla.
Kansan kahtiajako on syvä, samoin vieraan pelko. Sen saa kokea myös Kekin lapsen äiti Vera, joka kärjistyneessä ilmapiirissä toivotetaan takaisin Venäjälle.
Murhakuja antaa tervettä perspektiiviä nykyaikaan. Sen tapahtuma-aikana sanoista siirryttiin myös tekoihin. Nyt pieni nettiräyhääjien joukko saa ansaitsemaansa suurempaa huomiota, koska sana leviää nykyisillä välineillä ihan toisella tapaa kuin ennen baarin pöydässä jupistessa.
Entä Murhakuja? Siellä tapahtunut ajan suurista tapahtumista aluksi erillistä vaikuttava murha liittyy myös työpaikoilla tapahtuneisiin yhteenottoihin.
Oikeistoradikalismin kuumin vaihe taittuu Mäntsälän kapinan kukistamiseen. Kohti sovintoa edetään myös kirjasarjan alusta asti mukana olleessa Ismon ja Siljan luokkarajat ylittävässä rakkaustarinassa.
Murhakuja on 26 vuotta sitten debytoineen Sandbergin paras romaani.

 

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi, 262 sivua

Odotettu Tyttö ja seinä käynnistyy yhtä sähäkästi kuin Tyttö ja rotta päättyi. Metro on selvinnyt Janusin tukikohtaan tekemästään iskusta ja tarkkailee nyt äitinsä kotitaloa Kotkan Karhuvuoressa turvapaikan toivossa. Mutta niin sitä tarkkailee myös kaksi miestä isossa mustassa Mersussa.
Metron hörhömäinen kaveri Frodo hoitaa miehet pois pelistä nokkelalla tempulla annettuaan ensin nopan ratkaista asian. Idea tuo mieleen Carl Barksin loistavan Aku Ankka -tarinan höpsismistä.
Sitten tarinalle tapahtuu jotain, se ei enää vedä. Metro matkustaa junalla Myllykoskelle entisen isäpuolen tapaisen syrjäiseen taloon piiloon varmasti perässä tulevia kostajia. Jännityskirjailija Järvelässä herää kaunokirjailija Järvelä. Hän ryhtyy luomaan Metrolle taustaa ja muistoja. Ihan hyvä periaatteessa, mutta tämän tarinan olisin halunnut olevan täyttä tykitystä kokonaan ja loppuun asti.
Eräänlainen isäpuoli Voltti on kyllä hauska kehitelmä niin kuin trilogian moni muukin oivaltava sivuhenkilö. Yksityisyrittäjän sian korvista kauhujen taloon ulottuvista bisneksistä Järvelä kertoo herkullisesti. Silti kestää liian kauan ennen kuin Metro pääsee toteuttamaan vääjäämättömästi edessä olevaa lopullista välien selvittelyä Janusin ja vartija Hiililuoman kanssa. Kun siihen lopulta päästään, niin toteutus on kieltämättä komea ja yllättävä.
En tiedä, kannattaako romaanihenkilön moraalia liiemmin pohtia, mutta Metron toiminta on trilogiassa aika pöyristyttävää. Hän suree itsekin sitä, että jokaiselle kanssaan tekemisissä olevalle käy huonosti. Silti hän vetää mukaan jopa nelivuotiaan velipuolensa. Ja kaikki vain sen tähden, että hän saa tehdä seiniin maalauksia, jotka joku toinen pian peittää.

 

Jyrki Heino: Kelmit. S&S, 300 sivua

Kelpo luutnantti Wennehielm on edellisen kirjan jälkeen avioitunut, saanut lapsen ja jäänyt leskeksi. Kesäkuussa 1800 hän matkustaa Naantaliin parantelemaan henkisiä haavojaan kaupungin tervehdyttävällä lähdevedellä. Kaivohuoneelle kokoontuu sekalainen seurakunta, jonka huomattavin jäsen on Kaarle-herttuan palveluksessa toiminut okkultisti Petrus Junelin. Tämän taitojen avulla Wennehielm yrittää saada Valborg-vaimoonsa yhteyden tuonpuoleiseen.
Samaan aikaan Turussa kirjankuvittaja Joachim Blath kuolee päähän osuneeseen iskuun. Syyllisenä pidetään oikopäätä huolimattomaksi leimattua piikaa, joka on jättänyt raskaan padan ikkunalaudalle Blathin lepopaikan yläpuolelle ja päästänyt Hannipaali-kissan tönäisemään sen kirjankuvittajan onnettomuudeksi alas.
Tapauksesta kiinnostuu kaupunginviskaali Appengren, joka myös saa haltuunsa Blathin jäämistön huutokaupasta salaperäisen nahkakäärön sekä koivun tuohesta leikattuja levyjä. Molempiin on piirretty outoja merkkejä.
Kun myös Naantalissa viikatemies on jalkeilla, on Wennehielmin aika palata Turkuun, jossa kaupungin suurimman kauppahuoneen Ronperin liepeillä käydään epäilyttävää peliä. Siinäkin mystikko Junelin on mukana ja kaupunkiin ilmestyy myös Naantalin kaivohuoneelta tuttu historian harrastaja Orre. Kuolemantapauksia tulee lisää ja Appengren todistaa piian syyttömäksi Blathinkin kuolemaan.
Wennehielm huomaa joutuneensa kohtalokkain seurauksin poikkiteloin Ronperin kauppahuoneen kanssa. Kuvio on tuttu monista lännenelokuvista, jossa yksi mahtisuku omistaa koko kaupungin.
Lukija pysyy Kelmien loppuun asti yhtä epätietoisena kuin Wennehielmkin siitä, miten salaperäiset merkit, Suomen muinaiset suoraan ukko-Nooasta polveutuvat mahtikuninkaat ja Ronperin kauppahuoneesta käytävä valtataistelu liittyvät toisiinsa. Wennehielm saa selvyyttä salahankkeisiin Suomen pääkaupungista Tukholmasta asti, mutta joutuu silti yllättymään vielä monta kertaa Turkuun palattuaan.
Jyrki Heino ei petä kolmannessa romaanissaankaan. Kelmit sisältää todella monimutkaisen mysteerin, jollaisen kehittelyyn en ole aiemmin tämän 1,5-vuotisen raatilaisuuden aikana törmännyt, en myöskään käännöskirjoissa. Niin paljon olen käännösdekkareita lukenut, että Kelmit on todella virkistävä poikkeus pohjoismaisessakin mitassa.
Samalla se kuitenkin asettuu osaksi pohjoismaisen yhteiskunnallisen dekkarin perinnettä, sillä 216 vuoden ajallisesta etäisyydestä huolimatta hän esittää teräviä huomioita myös oman aikamme ilmiöistä – vallanhimoisista johtajista, populismista, imartelulle alttiista persoonista ja ihmisistä jotka ovat valmiita uskomaan mitä tahansa, jos kerrottu tarina sopii heidän omiin ennakkoasenteisiinsa.
Taitavan tarinankehittelyn lisäksi on vielä nautinto lukea Heinon näihin tarinoihin sopivan hienostunutta ilmaisua.

 

Arttu Tuominen: Murtumispiste. Myllylahti, 491 sivua

Arttu Tuomisen esikoinen Muistilabyrintti oli kohtalainen avaus, jonka eräät lapsellisuudet pilasivat.
Murtumispiste lähtee ainakin liikkeelle lupauksia herättäen. Ensimmäisen näytöksen perheväkivalta on mieltä kääntävää. Toisessa liivijengistä eroon pyrkivä Petri Komarov kokee lopun, joka ei ihan heti unohdu.
Entä jatko?
Pelättyä otteen lipeämistä ei tule, vaan Tuominen yllättää komeasti. Edellisestä romaanista tutut Porin poliisit selvittelevät sarjaraiskauksia, kun eteen tulee suomalaisen rikoskirjallisuuden historian ehkä hurjin tapaus – elävän sikiön ryöstö. Tässä vaiheessa tuumin, että vähempikin olisi riittänyt osoittamaan liivijengin johtajan Unto Kekkosen täydellisen pahuuden, mutta Tuominen osoittaa, etteivät tällaisetkaan rikokset ole aivan mahdottomia, joten menköön.
Nopeasti levinneen ultrapahan Veljeskunta-nimisen liivijengin jahtaamisessa apua porilaisille antaa KRP:n rikostarkastaja Tero Vähäsavo.
Samaan aikaan Poriin saapuu myyttinen muukalainen, joka hänkin pyrkii kontaktiin Veljeskunnan kanssa, aluksi antamalla turpiin muutamalle kovanaamalle. Muukalaista jäljittämään eläkkeeltä palaa monella tapaa vammautunut rikosylikonstaapeli Janne Rautakorpi. Tie vie Afrikkaan asti.
Murtumispiste on monella tapaa tavallista ajatellumpi dekkari. Yhtä suoraviivaista juonta ei ole eikä selkeitä päähenkilöitäkään. Veljeskunta jää pitkiksi ajoiksi taka-alalle, kun Tuominen paneutuu henkilögalleriaansa, joka on huolellisesti pohjustettu oli kyseessä sitten konna tai koukku. Kerrontatyylikin vaihtelee romaanin sisällä. Juha Lahdenperän ja Tiina Takalan yövuoro on kuin novelli romaanin sisällä.
Murtumispisteen keskushahmoksi nousee Porista jotain etsivä Dupree, jota Tuominen taustoittaa välinäytöksiksi nimetyissä luvuissa. Huolellisuus paistaa niistäkin läpi.
Romaania lukiessa minulle nousi kolme kysymysmerkkiä:
1) Onko Unto Kekkonen ylipaha hahmo? Meneekö pahuus yli ja muuttuu tahattomaksi komiikaksi? Oma vastaukseni on, että rajamailla ollaan, mutta Tuominen onnistuu pysyttelemään sen paremmalla puolella.
2) Miten suhtautua lähes yliluonnolliset kyvyt omaavaan Dupreehen? Dekkarissa liioittelu on sallittua. Harry Hole, yksi suurimmista suosikeistani, on enemmän supersankari kuin pohjoismaisesta perinteestä ponnistava poliisihahmo. Dupree sopii samaan sarjaan ja on riittävän hyvin pohjustettu.
3) Miksi sinänsä erittäin toimiva henkilökuvaus on totaalisen synkkää? Se on harmi. Jokin valopilkku olisi parantanut entisestään tätä erittäin onnistunutta jännäriä. Tähän liittyy myös ainoa havaitsemani lapsus. Tuominen ei perustele, miksi yhtenä kohtalokkaana iltana puhelimiin ei saada yhteyttä.
Pidin Murtumispistettä siis erittäin onnistuneena teoksena. Itse asiassa harvinaisen onnistuneena, suorastaan kovalle pohjoismaiselle tasolle yltävänä. Henkilökuvaus on oivallista ja tarina omaperäinen sekä yllätyksellinen. Lapsuuden traumoista tässä on perimmiltään kysymys niin kuin Muistilabyrintissäkin, mutta tällä kertaa onnistuneemmin. Romaani kantaa helposti lähes 500-sivuisen mittansa.

 

Johanna Tuomola: Valheiden vangit. Book4U, 310 sivua

Johanna Tuomola on sinnikkäästi yrittänyt läpimurtoa jo vuosikausia. Onko kyse vain huonosta markkinoinnista, että se ei ole onnistunut, koska hän on paljon taitavampi kuin moni julkisuudessa ja myyntilistoilla paistatteleva kollega? Ehkä, sillä nyt hän on ottanut ohjat omiin käsiinsä ja julkaisee uuden trilogiansa itse. Ainakin somessa Tuomola on näkynyt viime viikkoina runsaasti.
Ja miksei olisi. Valheiden vangit on kelpo avaus kolmen dekkarin sarjalle, jonka kokonaisuus on jo mietitty valmiiksi. Ulkoasuunkin on panostettu. Kymmenet esilukijat auttoivat muokkaamaan tarinaa.
Tuomolan uusi sankari on yksityisetsivä Julia Takalo. Hän päätyy tutkimaan menestyvän venevalmistajan murhaa sen jälkeen, kun poliisi on keksinyt syyttää siitä tämän leskeä. Leski haluaa Julian avukseen, mutta ei asianajajaa, mikä on epäilyttävää.
Toisessa juonilangassa menestystä janoava seksiravintoloitsija ryhtyy huumeliigan kumppaniksi toteuttaakseen unelmansa, jota hän jo mielikuvissaan elää. Julian kautta jutut yhtyvät toisiinsa.
Julian hahmossa näkee, että Siltaa on katsottu ja Saga Norenista inspiroiduttu. Sagan tapaan Julia on epävakaa persoona, mutta hänen ongelmansa on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Maanisessa vaiheessa Julia yltää holtittomiin temppuihin ja selvittää unettomana murhaa yötä päivää.
En antanut kopioinnin häiritä itseäni, sillä paljon pahempiakin tapauksia on tullut parina viime vuotena luettua ja Julia on riittävän kiinnostava hahmo. Hän elää isoäitinsä kanssa ja isoäiti tietää jonkin Juliaan liittyvän salaisuuden, joka lukijoille paljastetaan vasta kahden vuoden kuluttua. Vasta silloin selviää sekin, miksi Supo seuraa Juliaa. Koukkuja on siis mukavasti vedessä kun vielä seuraavaksi ilmestyvässä kirjassa on luvassa Julian ja Johanna Tuomolan ensimmäisten kirjojen päähenkilön Noora Nurkan kohtaaminen.
Tuomola kirjoittaa raikkaasti ja paikoin koukuttavastikin. Huumerikollisten ja epäpätevien poliisien osuus olisi saanut olla omaperäisempi ja jutun kansainväliset kytkennät olisi kannattanut jättää kokonaan pois, mutta mielellään tätä kirjaa luki.

 

Jari Salonen: Kuokkavieraat. Otava, 368 sivua

Jari Salosen esikoisdekkari lähtee liikkeelle kaikin puolin lupaavissa merkeissä. Alku on sähäkkä, kun Lauttalan mahtihäiden morsiamenryöstö paljastuukin oikeaksi kidnappaukseksi. Alle kymmenellä sivulla kuvataan tilanne ja esitellään paikalliset poliisit. Muutamalla luonnehdinnalla persoonat tulevat esiin.
Sitten meno hyytyy. Kuvaan astuu kirjan päähenkilö komisario Jukka Zetterman, josta on töissä tehdyn töppäyksen takia tehty erikoiskomennusmies, joka lähetetään sinne, missä tarvitaan KRP:n apua. Oikeastaan kyseessä on rangaistus. Sattumalta Zetterman lähetetään juuri Lauttalaan tutkimaan murtosarjaa, mutta väkisin hän ottaa haltuunsa kohukaunotar Jatta Jokimaan ryöstön.
Kuokkavieraiden juoni on muuten hyvin rakennettu, mutta valitettavasti arvasin jutun ratkaisun heti alkusivuilla. Zetterman ajelee Helsingin ja Lauttalan välillä keräämässä aika oivaltavasti kuvattuna todisteita paikallisen ylikonstaapeli Harjun kanssa. Ihmisryöstön tutkinta etenee hitaasti, murtosarjan ei ollenkaan.
Lisää tutkittavaa tulee, kun Lauttalassa tapahtuu kaksoismurha. Kolmas ammuttu jää juuri ja juuri henkiin. Jutut linkittyvät yhteen.
Jari Salosen leppoisa tyyli ei oikein istu yhteen hänen kuvaamiensa raakojen rikosten kanssa. Syntyy vaikutelma, ettei hän tiedä, kirjoittaako vakavasti otettavaksi tarkoitettua rikosromaania vai jotain muuta. Ei niin pahaa paikkaa, etteikö aina ehtisi juoda kahvit niin kuin suosikkisarjassani Rintamäkeläiset.
Kuokkavieraat on Zetterman-sarjan avaus. Zetterman on taas yksi ikääntymistään ihmettelevä poliisi, jonka avioliitto on karilla ja muutkin ihmissuhteet repaleiset. Miehen elämä on suomalaisten dekkarien perusteella todella vaikeaa. Zettermanilla on kaiken muun lisäksi ongelmia varpaankynsien leikkaamisen kanssa.
Yhden hyvän käytön keksin tälle kirjalle. Jos pitäisi esitellä kansainväliselle lukijakunnalle keskimääräinen suomalainen dekkari, niin Kuokkavieraat kannattaisi kääntää eri kielille. Kuokkavieraissa ei ole mitään vikaa, mutta ei mitään innostavaakaan ja se kuuluu kuitenkin viime kevään dekkareiden parempaan puoliskoon. Kirja ei ole jännittävä eikä erityisen viihdyttäväkään, vaan… niin, taas yksi tavallisen suomalainen.

 

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot. Crimetime, 275 sivua

16. Takamäki. Olen Kansan Uutisiin arvioinut niistä ainakin puolet. Mitä uutta enää osaisi sanoa kirjoista, jotka ovat aina samanlaisia? Siis poliisintyötä ja rikollisuutta realistisesti kuvaavia. Mutta myös jotenkin kliinisiä. Henkilökuvausta ei ole ollenkaan eikä Sipilä ole erityinen ilmaisun mestari. Takamäki-sarja on kuin hieman elävöitettyä tutkimusraporttia lukisi.
Mikä on realismin arvo näin pitkään näin samanlaisena jatkuneessa sarjassa? Kun olin nuori, työläiskirjailijat olivat kirjallisuuden sankareita. He eivät kuitenkaan kuvanneet ”realistisesti” kirjasta toiseen vain kirvesmiesten, betoniraudoittajien ja siivoojien työtä. Jos olisivat, niin kuka niitä olisi lukenut? Heille työn kuvaaminen oli pikantti lisä, mutta pääasiat olivat muualla.
Kliinisen sarjatyön makua lisäävät vielä kirjojen nimet. Valheen kasvot, Kylmä jälki, Seinää vasten… Muistaakohan Sipilä itsekään, mitä missäkin tapahtuu?
No entä tämä kirja? Kaksi miestä löytyy ammuttuina syrjäiseltä paikalta. Paljastuu, että toinen on KRP:n peitetoimintamies ja toinen rikollinen. Juttu pysyy pitkään pimeänä, mutta erään poliisimiehen tyttären sieppaus ja lunnasvaatimus liittyvät murhiin ja johtavat poliisit jäljille, Ilman sen kummempaa jännitystä, huippuja ja laaksoja Sipilä johtaa jutun siistiin pakettiin.
Sekin on sama kuin kaikissa muissakin Takamäissä, että ainoa mielenkiintoinen hahmo on Suhonen. Suhosen ja vasikkansa Salmelan suhteessa Sipilä väläyttää vähän sitä, mitä hänen kirjansa voisivat olla, jos kirjoittajan viitseliäisyys tai taidot riittäisivät. Salmelan tasapainoilu lojaalisuuden kanssa eri suuntiin on kirjan parasta antia – niin kuin yleensä rikollisten maailman kuvaaminen.

 

Kati Hiekkapelto: Tumma. Otava, 300 sivua

Kati Hiekkapellon päähenkilö Anna Fekete on hieno kehitelmä. Taustaltaan Serbian unkarilainen poliisi, joka kaiken lisäksi työskentelee ruuhka-Suomen ulkopuolella pohjoisessa. Anna Fekete -kirjoissa on kyllä tyypillistä nuori nainen miehisessä työympäristössä -yllätyksetöntä kipuilua, mutta vahvat ja ajankohtaiset tarinat ovat silti pääosissa.
Annan hapuilu suomalaisen ja serbialais-unkarilaisen identiteetin välillä on mukana jo kahdessa ensimmäisessä kirjassa. Tummassa aihe nousee luontevasti yhteen päärooliin, sillä kirja tapahtuu kesällä Annan ollessa kesälomalla synnyinkaupungissaan Kanizsassa.
300 sivuun Hiekkapelto on mahduttanut mukaan hengästyttävän määrän teemoja ilman, että mikään nousee häiritsevästi liikaa muiden edelle tai tuntuu jäävän vaillinaisesti käsitellyksi: Annan itsenäinen elämäntyyli vs. äidin toiveet aloille asettumisesta ja perheen perustamisesta – mitä syventää vielä lapsuusystävien pariutuminen, toissa kesän pakolaistulva, romanien asema, ihmissalakuljetus, ja vielä Annan isän vuosien takainen murha.
Eikä vähäinen teema ole Hiekkapellon lumoava miljöökuvauskaan. Lukija odottaa Tiszajoen kukkimista jännityksellä siinä kuin oikeat paikalliset ihmisetkin. Näkee, että Hiekkapelto on asunut kuvaamallaan alueella.
Anna Fekete on siis kesälomalla, mutta odotukset rennoista viikoista ystävien parissa kariutuvat jo ensimmäisenä iltana, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan viinijuhlilla. Romanimies ja punahameinen tyttö pakenevat juosten paikalta.
Jo seuraavana aamuna mies ja tyhjä käsilaukku löytyvät joen rannalta. Mies julistetaan hukkuneeksi eikä poliisilla ole mielenkiintoa paneutua asiaan sen perusteellisemmin. Mutta Annalla on. Epäilykset heräävät ja pian hän tekee täyttä päätä rikostutkintaa omin päin saaden Suomesta apua sähköpostilla, vaikka enemmän ja vähemmän suoria varoituksia satelee. Anna on työntämässä nenänsä suuriin kuvioihin, jotka liittyvät pakolaisuuteen ja paikalliseen mafiaan.
Ja siihen liittyy hänen isänsä kuolemakin. Hiekkapelto marssittaa esiin tämän lähipiiristä epäillyn toisensa jälkeen, mutta juuri kun lukija luulee jutun ratkenneen, tekee käänteen, joka vie kohti vielä tuskallisempaa ratkaisua.
Kati Hiekkapelto on aika lähellä pohjoismaista mestaruussarjaa, mistä kertoo nopea käännösten leviäminen useille kielialueille. Mutta ei Tumma aiheuttanut lähellekään sellaista lukuelämystä kuin Norjan Jo Nesbö, Tanskan Jussi Adler-Olsson, Islannin Arnaldur Indridason tai ainakin kymmenkunta ruotsalaista kärkinimeä. En osaa itsekään sanoa, mikä parhaissakin suomalaisissa mättää, mutta joku totinen puurtaminen ja kerronnan lennokkuuden puute niitä vaivaa. Sellainen minä kirjoitan nyt tärkeää yhteiskunnallista sanomaa -asenne.
Tumma on marmatuksesta huolimatta yksi viime vuoden parhaista suomalaisista dekkareista.

 

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä?. Kosmos, 250 sivua

Niinhän tämä on kuin Syvää unta lukisi, ainakin tarinaltaan. Laadussakaan ei ole moittimista, jos pitää vanhanaikaisista kovaksi keitetyistä dekkareista. Ainoa miinus tulee päähenkilön nimestä: Kit Karisma. Pöh.
Chandlerilaisiin tunnelmiin päästään heti kirjan alussa, kun yksityisetsivä Kit Karisma odottaa neljännesmiljardin omaisuutta hallitsevan Arne Werner Wahlbergin puheille pääsyä tämän toimistossa viileän platinanvaalean sihteerin välinpitämättömän katseen alla. Kit Karisma saa toimeksiannon selvittää, kuka yrittää murhata Wahlbergin.
Silkkaa Chandleria on jatkokin. Rikkaan miehen lähipiirissä on häiriintyneitä ja kieroutuneita perheenjäseniä. Poika on pahoissa peliveloissa tarinan gangsterille, jonka muskelimiehet ovat ilkeitä ja rumia. Hämäräperäisestä autonkuljettajasta tulee mieleen Syvään uneen liittyvä elokuvalegenda: kun elokuvaa kuvattiin, Chandlerilta kysyttiin, että kuka murhasi autonkuljettajan. Kirjailija joutui myöntämään, ettei tiedä. Hemaisevalta Natalia-palvelijalta Kit Karisma saa apua ja lohtua.
Kaikesta huolimatta Wahlberg murhataan ja Kit Karisma saa haudan takaa uuden toimeksiannon selvittää, kuka sen teki. Ratkaisu on kaikkien lajityypin sääntöjen mukaisesti todella yllättävä, kaukana tavanomaisesta.
Kuka pelkää mustaa miestä sisältää hyvän juonen lisäksi napakkaa ja nokkelaa dialogia, muutaman annoksen kovaa väkivaltaa ja sopivassa suhteessa vanhaa kunnon yksityisetsiväromantiikkaa. Kirjan viihdearvo on korkealla ja esikoiskirjaksi se on yllättävän valmis. Wahlsten tuntee perinteen ja kunnioittaa sitä siirtäessään sen nykypäivän Suomeen.
Toisaalta KPMM:ssä ei ole oikein mitään omaa. Se noudattaa samaa kaavaa, joka amerikkalaisissa lajin mestariteoksissa valettiin lähes sata vuotta sitten. Voi kysyä, miksi se kannattaa siirtää Suomeen vuonna 2016, vaikka teos onkin hyvin kirjoitettu.

 

Max Manner: Osiris. Crimetime, 377 sivua

Ehkä Reijo Mäki ei sittenkään ole huonoin Suomen isojen kustantajien dekkarikirjailijoista. Mäen kirjat ovat monella tapaa tympeitä, mutta kirjailija ei tunnu ottavan itseään liian vakavasti. Irtonaisen asenteen takia Vares-kirjoissa on hyppysellinen viihdearvoa. Korjaan: niissä on edes mahdollisuus viihdearvoon.
Max Manner sen sijaan puskee hampaat irvessä muka vakavasti otettavaa jännitystä, mutta ei onnistu siinä tippaakaan.
Osiriksessa köyhän miehen Harry Hole, viidettä kertaa Stein Storesen, saa jo sinänsä täysin pöhkön tehtävän toimia avaruustieteilijöiden konferenssissa Ahvenanmaalla Esko Valtaojan näköisen tiedemies Kaartamon henkivartijana. Kaartamon pitäisi olla varmassa turvassa lukitun oven takana, mutta niin vain hän aamulla löytyy kuolleena huoneestaan. Itsemurha, hätäilee paikallinen poliisipomo päättelemään eikä ota kuuleviin korviinsa Storesenin epäilyjä.
Tästäpä Storesen viikon kestävälle rengasmatkalle selvittämään Kanarian saarilla asuneen tähtitieteilijän kuolemaa omin päin. Siihen antaa tilaisuuden vakavasti sairaan miehen sairausloma. Niin, Storesen on olevinaan kovasti traaginen ja Harry Holen tapaan ulkoisten ja sisäisten arpien kattama mies.
Kanaria, Pariisi, Yhdysvallat ja takaisin Ahvenanmaalle. Kaikkialta löytyy avuliaita ihmisiä omia tutkimuksiaan tekevälle suomalaispoliisille. Ahvenanmaalla lyödään kasaan ratkaisu, joka on ihan muuta kuin alussa on annettu ymmärtää. Kaartamon piti tehdä konferenssissa maailmanluokan paljastus, josta myös CIA tai joku muu amerikkalainen tiedustelupalvelu on huolissaan. Tästä sensaatiosta ei kuulla sen enempää ja epäselväksi jää sekin, miten Osiris liittyy tarinaan.
Max Mannerin erikoisaluetta ovat vuolas löysä dialogi ja uuvuttavan perinpohjainen erilaisten siirtymien kuvaaminen. Jännitystä, vaaraa tai mysteeriä hän sen sijaan ei osaa kuvata lainkaan.

 

J.K. Tamminen: Pasilan mies. Minerva, 320 sivua

Olen lukenut varmasti tuhansia kirjoja, mutta J.K. Tammisen Pasilan mies on ihan omanlaisensa. Se on

1) romaani, joka pohjautuu Helsingin poliisin huumeyksikön päällikön Jari Aarnion tapaukseen,

2) journalistinen raportti siitä, mitä ehkä on Aarnion tapauksen taustalla,

3) sellaisena niin vahvasti kantaa Aarnion syyttömyyden puolesta ottava, että voidaan puhua pamfletista ja

4) tietokirja huumekaupasta, joka valottaa sekä rikollisten että poliisien toimintatapaa.
Pasilan mies on romaanissa rikosylikomisario Jouko Aro, mutta yhtä hyvin Tamminen voisi käyttää Jari Aarnio -nimeä, sillä hänen tapauksestaan on kysymys.
Jouko Aro on tulosta tekevä alaistensa arvostama itsekin kentällä viihtyvä huumepoliisi, joka ärsyttää suunnattomasti joitakin keskusrikospoliisissa. Aron alaisuudessa huumepoliisi venyttää tutkinnassaan lain kirjainta, saattaa tehokkuudellaan joskus KRP:n naurunalaiseksi ja vetää pisteet kotiin myös päällikkönsä erinomaisen julkisuuden hallinnan ansiosta. Peitetoiminta ja vasikat, joiden turvallisuudesta pidetään huolta, ovat avainasemassa. KRP:n suhtautuminen asiaan sen sijaan on Tammisen näkemyksen mukaan rapatessa roiskuu -tasolla.
Uskoako Tammisen näkemykseen Aarnion tapauksesta?
Sitä vaikeuttaa kirjoittajan ihaileva asenne. Aarnio on hänelle sankari ja sankariutta vain lisää kuriton asenne sääntöjä kohtaan sekä se supliikki, josta tosielämän rikosreportterit ovat kirjoittaneet.
Tammisen Aarnio on alaisiaan kohtaan reilu ja kokemattomia kehittämään pyrkivä. Aarnion koulutukseen kirjan alussa pääsee Helsingin huumepoliisissa työnsä aloittava konstaapeli Sari Purhonen, joka on todelliset tapahtumat tietäen helppo arvata tarinan Juudakseksi.
Tammisen näkemyksen puolesta puhuu, että hän jututtanut luottamuksella suuren joukon konnia ja poliiseja, jotka esiintyvät kirjassa romaanihenkilöinä antamassa haastattelulausuntoja. Tamminen on itse toiminut ammattirikollisena, kouluttautunut rikostutkijaksi ja ollut ilmeisesti viimeksi rikostoimittaja. Jos Pasilan miestä voi pitää dekkarina, niin Tammisella on ainutlaatuisen syvä kokemus aiheestaan ja se kyllä vakuuttaa lukijan ainakin kirjan asiantuntevuudesta.

 

Juha Numminen: Valta tappaa. Crimetime, 324 sivua

En kauheasti ilahtunut, kun posti toi tänäkin vuonna uuden Juha Nummisen. Siitä on niin kauan, kun hän oli suomalaisen rikoskirjallisuuden ykkösnimi – eikä vain siksi, ettei heitä ollut kovin monta.
Valta tappaa ei kuitenkaan ole hullumpi teos. Jos yhtään muistan oikein, niin nyt liikutaan samanlaisella tavalla rikollisen mielen sisällä kuin Nummisen huippukauden, 1990-luvun ensimmäisen puoliskon, kirjoissa.
Uudessakin Nummisessa päähenkilö on tietysti iän myötä hieman pehmentynyt Iltalehden rikosreportteri Make Sarkala sekä myöhemmin hänen kirjoihinsa tullut rikoskomisario Sulo Naskali.
Kolmas pyörä on molemmille tuttu rikas tyhjäntoimittaja, kuolleen äitinsä pauloissa edelleen oleva ja yli-ihmissyndroomasta kärsivä Toni Clas ”Tonic” Nielsen, joka ryhtyy Puhdistajaksi: hän murhaa pedofiileja ja keskustelee murhista kummankin tuttavansa – jotka eivät voi sietää toisiaan – kanssa. Nielsen ruokkii ajatuksillaan sekä Naskalin murhatutkintaa että Sarkalan sensaatiomaisia lehtijuttuja.
Idea on yllättävän näppärä. Nummisen dynaaminen tyyli pääsee tällaisessa tarinassa oikeuksiinsa. Tutut elementit poliisin ja lehdistön suhteista ja kilpajuoksusta saavat Nummisen käsittelyssä nyt uuden ulottuvuuden.
Muilta osin Numminen on kyllä jäänyt vanhan maailman vangiksi. Siinä maailmassa rikostoimittajat olivat journalistikunnan kuninkaita ja kansa seurasi henkeään pidätellen rikosjahtia päivästä toiseen lehtien kautta. On aika vaikea ajatella, että Nummisen tähän kirjaan keksimät murhat juuri päräyttäisivät, vaikka olisivat lööppikamaa.
Nettikin Valta tappaa -kirjassa on, mutta sen Numminen merkitsee ikään kuin tiedoksi, sillä oikeat uutiset ja analyysit julkaistaan painetussa lehdessä. Todellisessa tämän päivän elämässä tietoja ei kyllä pantata yhtään, koska se on minuuteista kiinni, kuka ehtii ensin.
Lopussa Nielsen tietenkin jää kiinni. En paljasta tässä, miten. Pidin kuitenkin myös kekseliäästä ratkaisusta.
Ainoa mitä kirjassa vierastin, oli Nielsenin harhainen hullaantuminen ja etärakkaus kuvankauniiseen virolaistoimittajaan. Sillä Numminen alleviivaa turhaan Nielsenin häiriintynyttä psyykettä.
Kelpo kirja, jopa aika häikäisevä suoritus mieheltä, joka tuli alalle 33 vuotta sitten.

 

Seppo Jokinen: Rahtari. Crimetime, 375 sivua

Komisario Koskinen on ollut minulle jo 1990-luvulta vuoden odotetuin kotimainen dekkari. Uutta Koskista odotin vieläkin kuumeisemmin, koska edellinen oli niin hyvä, Jokisen tuotannossa aivan kärkipäätä.
Koskinen numero 21 on kuitenkin pieni pettymys. Rahtari ei pääse oikein millään käyntiin, hyvä keskushenkilö puuttuu ja jutun ratkaisu ampuu rankasti yli.
Rahtari alkaa perikoskismaisella tavalla, kun Hervannan metsästä löytyy pahoinpidelty mies ja heti perään Koskisen ryhmä saa selviteltäväkseen myös rekan alle jääneen miehen tapauksen. Samaan aikaan Lapissa Rahtari-niminen rahtari aloittaa matkan kohti etelää salaperäisin aikein, salaperäisen lastin kanssa.
Osittain pettymykseni johtuu takakannen harhaan johtavasta kuvauksesta. Eihän Koskinen epäile rekan liittyvän Hervannassa paljastuneeseen henkirikokseen. Koko rekka tulee poliisin tietoon vasta myöhäisessä vaiheessa eikä sitä siksi juuri edes jäljitetä koko kirjassa.
Mutta ilman takakanttakin käy selväksi, ettei Jokinen ole erityisen hyvä nostattamaan jännitystä hiipivällä uhkalla. Välähdykset Rahtarin matkasta ovat irrallisen tuntuisia. Ehkä jännitystä nostattaakseen Jokinen myös pitkittää tarpeettomasti tarinaa. Jokisen työhuoneeseen juututaan pitkiksi ajoiksi lähinnä tyhjäkäynnille. Pekin ja Kaation huulenheitossakaan ei ole tällä kertaa kunnon lentoa.
Ainakin minulle suuri osa komisario Koskisen viehätystä on tuttuus. Siihen kuuluvat poliisilaitoksen tutut henkilöt, Koskisen kömpelyys ihmissuhteissa ja kipuilu naissuhteidensa kanssa. Rikokseen taas pitää liittyä uskottava traaginen ihmiskohtalo ja kirjasta jäädä jälkimaku, että tämä voisi olla totta. Ulla Lundelin ympärillä inhimillistä kosketusta riittääkin myös tällä kertaa, mutta rekkaa kohti etelää ajava Matti Rahtari ei ole koskismittojen mukainen antisankari, vaan selvästi kirjailijan työpöytänsä ääressä tekemällä tekemä tyyppi. Ja kuten sanottu, ällikällä lyövä loppu ei ole ollenkaan komisario Koskisen maailmasta. Pikemminkin tällaisiin voisi törmätä eräs turkulainen yksityisetsivä.
Huonohan Rahtari ei missään nimessä ole. Seppo Jokiselta vain odottaa aina niin paljon, että sitten kun tulee tavanomaista, niin kirja tuntuu pettymykseltä. Silti olen samaa mieltä kuin Rahtarin takakannessa: Jokisen inhimilliset poliisiromaanit ovat parasta mitä Suomessa on tällä alalla kirjoitettu.
Ja lisää vielä tämän: äärimmäisen kovassa pohjoismaisessa sarjassa nyt 21-osainen komisario Koskinen -sarja on omaa luokkaansa. Pohjolasta löytyy parempia yksittäisiä dekkareita, mutta kukaan muu ei ole kirjoittanut näin korkean tason tasalaatuista ja moniosaista poliisiromaanien sarjaa.

 

Pertti Koskinen: Silloin ja sinä yönä. Kvaliti, 255 sivua

Tuotteliaalta Pertti Koskiselta luettiin viimeksi eriskummallinen Vinttikamaripoika. Silloin ja sinä yönä on oudon edellisen jälkeen yllättävän perinteistäkin perinteisempi dekkari, jonka avainsanoja ovat yksityiset tutkimukset ja kuka sen teki.
Työtön toimittaja ja leskimies Juhani Kotkasuo saa kouluaikaiselta tutultaan Pentti Kivelältä pyynnön selvittää jälkimmäisen mieltä vaivaavaa tapausta. Kivelä on sivutiellä ajanut nuoren miehen kuoliaaksi, mutta hän uskoo miehen juosseen verissä päin autonsa alle jonkun takaa-ajamana. Palkkio tutkinnasta on hyvä.
Kotkasuo tarttuu toimeen saadakseen vaihtelua rauhalliseen ja rutinoituneeseen arkeensa. Haastateltavia löytyy helposti ja Kotkasuolle alkaa syntyä näkemys, että taustalla ovat perinnön tavoittelu ja huumeriidat.
Juttu ei kuitenkaan kulje ensin oletettuja latuja. Ruumiita tulee lisää ja Kotkasuo joutuu itsekin epäillyksi ennen kuin ihan kirjoituspöydän ääressä pelkällä päättelyllä ratkaisee jutun.
Koskisen kirjoissa on outoa viehätystä. Edellinen kirja oli (tahattoman?) villi tarina, mutta tämä uusin on oikein sympaattinen. Hän kuvaa lämpimästi oloonsa mukautuneen yksinäisen miehen maailmaa ja ajatuksia. Vähemmällä kahvin juonnilla ja matkojen yksityiskohtien kuvailullakin olisi pärjätty, mutta ei kirjassa ennen uskomatonta loppuratkaisua mitään isoja vikoja ole.
Se pisti silmään, että hän käyttää Väinö Linnan Pohjantähden Leppäsen Preetistä nimeä Veeti ainakin kaksi kertaa. Tämä pistää epäilemään, ettei Kvalitin kirjoja toimiteta mitenkään tai toimittaja on viimeistään 1980-luvulla syntynyt.

 

Martti Backman: Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Gummerus, 273 sivua

Martti Backmanin esikoiskirjan takakansi lupaa paljon. Historiallisessa mielessä Harriet ja Olof onkin huippukiinnostava, mutta romaanina vain keskinkertainen. Kirja on syntynyt sukututkimuksen oheistuotteena. Kirjallisiin lähteisiin perustuva kerronta on paperin makuista. Juuri etukannessa luvattua eläytyvän mielikuvituksen tuomaa dramatiikkaa siitä puuttuu.
Tämä on kuitenkin totta ja itselleni uutta: heti kun valkoiset olivat valloittaneet Viipuriin, koottiin satoja venäläistaustaisia kaupunkilaisia yhteen ja heidät ammuttiin muitta mutkitta. Kiireessä murhattiin myös puolalaisia ja italialaisia, yhteensä noin 400. Tapetuilla ei ollut mitään punaista taustaa, useimmiten päinvastoin. Kyse oli nykytermein etnisestä puhdistuksesta.
Muutama päivä aiemmin ennen ratkaisevaa hyökkäystä Viipurin ulkopuolella Heinjoella jääkärimajuri Olof Lagus ja sanitäärinä toimiva Harriet Thesleff viettävät viimeisen kiihkeän yhteisen yön. Seuraavan päivän retkeltä Olof tuodaan päähän ammuttuna ruumiina takaisin kartanoon.
Backmanin isoisä asianajaja Friz Wiik saa tutkittavakseen molemmat tapaukset. Sen verran Backman on antanut mielikuvitukselle periksi, että hän on laittanut Wiikin selvittelemään myös Laguksen kuolemaa, vaikka todellisuudessa hän tutki vain venäläissurmia.
Johtopäätöksissään Backman nojaa dosentti Lars Westerlundin sotasurmatutkimukseen. Venäläisten joukkomurha oli jääkärien toimeenpanema provokaatio, joka suuntautui Mannerheimia vastaan. Ajatuksena oli saada Venäjällä oppinsa saanut kenraali vaatimaan asian selvittämistä ja näyttämään ”punaryssien” puolustajalta Suomen vapauttaneita jääkäreitä vastaan. Taustalla oli valkoisen Suomen sisällä käyty suuntataistelu, jossa Mannerheim edusti itsenäisyysmielisiä ja jääkärit Suomeen johdattanut eversti Wilhelm Thesleff suuntausta, joka olisi vienyt Suomen Saksan alamaiseksi.
Mannerheim ei provosoitunut, vaan poistui Suomesta ja Wilhelm Thesleffistä tuli lyhyeksi aikaa sotaministeri ja ylipäällikkö. Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa lopetti hänen poliittisen ja sotilaallisen uransa. Mannerheim palasi Suomeen valtionhoitajaksi.
Molemmat surmatapaukset jäivät selvittämättä. Olof Lagusin väitettiin tehneen itsemurhan tai joutuneen sala-ampujan uhriksi. Ruumiin vammat viittaavat kuitenkin läheltä päähän ammuttuun laukaukseen.
Wilhelm Thesleffin nimi yhdistää kumpaakin juttua. Hän oli itseään paljon nuoremman Harrietin mies, mutta pari asui erossa. Itsenäinen ja kaunis Harriet vaikuttaa Backmanin kuvaamana seikkailijalta, jolla oli paljon miessuhteita, kun taas Olof Lagus oli kokematon.
Miksi Olofin siis piti kuolla? Järjestikö Wilhelm Thesleff sen kostoksi? Vai oliko kyse Harrietin kilpakosijoiden välisestä kiistasta, sillä kohtalokkaalla retkellä oli mukana myös jääkäriliikkeeseen kuulunut ja Mannerheimin kaltaisia ”ryssänkenraaleja” vihannut Ero Gadolin. Totuus tuskin selviää koskaan.
Harriet ja Olof on tarinallista historiankerrontaa, Backmanin mukaan faktio. Harriet ja Olof jäävät nimiään kantavassa kirjassa sivuhenkilöiksi, kun Backman keskittää huomionsa venäläismurhiin, joista lähdeaineistoa on enemmän – ja perustellusti, sillä kyseessä kuuluu olevan suurin Suomessa toteutettu joukkomurha.
Kirjan lopputulos on kuitenkin jäykkä.

 

Kari Hanhisuanto: Pelkopeli. Reuna, 344 sivua

Pelkopeli on harrastajakirjoittajalta, kemiläiseltä varastomieheltä, ammattilaistasoinen suoritus. Sen käänteitä ja henkilöiden kohtaloita jännittää oikeasti. Koko ajan pelkäsin, että missä vaiheessa ote lipeää, mutta ei se lipeä.
Itsensä Timoriksi nimittänyt tappaja sieppaa ihmisiä, näännyttää heidät lähes nälkäkuolemaan rakentamassaan vankityrmässä, lopulta tappaa ja asettaa sitten ruumiit näkyvälle paikalle löydettäväksi. Uhrit ovat itseään taiteilijana pitämälle Timorille raaka-ainetta.
Pelkopelin tapahtumat kestävät viidettä vuotta. Timorin tarkoituksena on herättää kauhua Kemissä, mutta suunnitelma ei oikein lähde lentoon, koska juttua tutkiva rikostutkija Ari Remes saa tiedotusvälineet vaikenemaan asiasta.
Timorin ja Remeksen henkinen kaksinkamppailu on Pelkopelin keskiössä. En osaa sanoa, miten psykologisesti uskottavia Timorin puhdasta pahuutta tihkuvat ajatukset ovat, mutta kyllä Hanhisuanto on luonut hänestä tehokkaan kylmäävän hahmon. Remeksen turhautuminen itseensä tuntuu aidolta ihmiskuvalta.
Pelkopelin kolmanneksi päähenkilöksi nousee Timorin sieppaama Farah, joka sekoittaa piinaajansa pasmat lujatahtoisuudellaan. Hänen selviämiskamppailunsa vangitsee lukijan ja saa toivomaan onnellista loppua.
Alkuun hieman vieroksuin sitä, että Kemissä toimisi nerokas sarjamurhaaja, mutta miksi ei? Eihän Ystad taida olla sen kummoisempi paikka, mutta niin vain Henning Mankell murhasi sen maailmankartalle.
Erikoista romaanissa on se, että Hanhisuanto on kirjoittanut siihen itsensä ja vielä isompaan rooliin Ylen paikallisen radiopersoonan, Entisten nuorten sävellahjasta tutun Jari Vesan. Ratkaisu ei kirjaa paranna, mutta ei pahennakaan. Ehkä kyseessä on sisäpiirin vitsi.
Pari aukkopaikkaa Hanhisuannolle jäi. En halua spoilata, mutta loppupuolen Oulun kirjastojohtolanka tuntuu oudolta ja Timorin perimmäiset vaikuttimet jäävät ilmaan viimeisen ruumiin löytyessä. Eniten jäi harmittamaan se, että murhan käynnistäjänä toimii Jokeri-arvonnan numerosarja, mutta en ainakaan huomannut, mikä siinä sarjassa oli olennainen tekijä.