Veikko Lindholm pohdiskeli (KU 23.12.) parasta käännöstä englannin kielen termille”cultural appropriation” ja päätyi ”kulttuuriseen haltuunottoon”. Termi tuli käyttöön Yhdysvalloissa 1990-luvulla jälkikolonialistisen tutkimuksen yhteydessä.

Itsekin termiä käyttäneenä ja englanniksi 30 vuotta eläneenä ehdotan sanaa ”kulttuurianastus”. ”Appropriation” on voimakkaampi kuin Lindholmin pohtimat ”omiminen” tai viralliselta kuulostava ”haltuunotto”.

Venäjän kolonialismiin perehtyneenä annan esimerkin Venäjän historiasta, jossa ruhtinaat ”appropriated their vassals’ lands”, anastivat vasalliensa tilukset/tiluksia. Jos on kyseessä hierarkiassa ylemmän taholta tullut omavaltainen haltuunotto, se on anastus.

Hyvä esimerkki tästä on viime Linnanjuhlilta, jossa Lapin kansanedustaja Eeva-Maria Maijala esiintyi saamenpuvussa, vaikka ei ole saamelainen eikä ole sellaiseksi hyväksytty. Tähän valtakunnalliseen juhlaan Maijala oli kutsuttu kansanedustajan ominaisuudessa, ja koska paikalla oli myös saamelaisedustajia puvuissaan, ele tallentui jopa provosoivana kulttuurianastuksena, kun Maijala julisti, ettei tarvitse kenenkään lupaa pukunsa käyttämiseen.

Muualta saadut vaikutteet, kuten tango, eivät ole kulttuurianastusta. Tango oli yleiseurooppalainen villitys jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, esimerkiksi Venäjällä. Silloin se oli dekadenttia.

ILMOITUS

Toinen ongelma on sana ”cultural”. Suomalaiset kääntävät englannin ja venäjän adjektiivit adjektiiveina, vaikka suomen kielessä olisi parempi käyttää genetiivimuotoa. Niinpä ”Russian literature”, ”russkaja literatura” on ennemminkin ”Venäjän kirjallisuus” kuin ”venäläinen kirjallisuus”, käsittäähän se myös muiden Venäjän kansojen kirjallisuuden. Eli ”cultural” on parempi mieltää kulttuurin anastukseksi, mistä suomi tekee yhdyssanan ”’kulttuurianastus”.

Annanpa vielä esimerkin kulttuurivarkaudesta, nimittäin kansalliseepoksemme Kalevala. Kalevala kerättiin Venäjän Karjalassa. Tämä runous oli Suomesta jo kadonnut, oletetaan, mutta onko näitä runoja esiintynyt ja milloin nykyisessä Suomessa, on tuntematonta. Yksi syy kansanrunouden keruuseen oli sen arvostettu asema romantiikan aikakautena alkaneessa eurooppalaisessa kansallisuusaatteessa.

Kenties ensimmäisen Kalevalan yhteydessä vuonna 1835 ei vielä voida puhua kulttuurivarkaudesta, koska kansallisuusaatteemme kuva Suomesta ja Suomen kansasta oli vielä heikosti hahmottunut. Kulttuurivarkaus siitä tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun oli muodostunut nationalistinen käsitys ”suomalaiset”, eli 1800-luvun lopulla. Ortodoksiset Venäjän karjalaiset eivät joukkoon kelvanneet, mutta kansallismielisille he olivat tarpeellisia osana ”suurta Suomen heimoa”.

Neuvostoliitossa Kalevala tunnettiin ”karjalais-suomalaisena eepoksena”. Suomalaiset eivät ole koskaan tunnustaneet, että Kalevala on (myös) karjalaisten eepos. Näin törkeä toisen kansan kulttuurin anastus on kulttuurivarkaus. Vai pidetäänkö Venäjän karjalaisia edelleen osana ”Suomen heimoa”?

Katja Hirvasaho
Savukoski