Lehtikuva/Valerie Macon

Kun viime vuosi läheni loppuaan, tuntui koko ajan toivottomammalta. Monelle niin rakkaita esikuvia kuoli vuoden aikana liian monta. Internetissä kiertänyt leikkimielinen tilasto jopa osoitti, että vuosi 2016 oli poikkeuksellinen julkkiskuolemien määrässä.

Itselleni David Bowie, Prince tai Leonard Cohen eivät olleet kovin tärkeitä, olenhan suurimman osan elämästäni kuunnellut lähinnä huonoa musiikkia. George Michaelia fanitin hetken teininä, kun taas Carrie Fisheriä opin fanittamaan vasta viime vuonna.

Näiden julkkisten kuolemien kollektiivisessa suremisessa oli kyse jostain suuremmasta kuin heistä henkilöinä tai heidän julkisista persoonistaan. Laurie Penny kuvaa esseessään No more heroes kuinka viime vuonna kuolleiden sankarien mukana meni myös ajankuva. Tuohon ajankuvaan liittyi vahva toiveikkuus siitä, miten maailma tuntui muuttuvan alati paremmaksi. Maailma, joka hitaasti, mutta varmasti aukeni vapaammaksi. Maailma, jonka sankarit purkivat aktiivisesti käsityksiämme muun muassa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja mielenterveysongelmista olemalla juuri sellaisia kuin olivat.

Historian tuntemus auttaa näkemään, että liike kohti parempaa maailmaa ei ole suoraviivaista.

Sitten jyrkkänä vastakohtana kuolleille esikuville maailman vielä toistaiseksi mahtavimman valtion johtoon pyrki – ja pääsi – mies, joka julkisesti mollaa ja ivaa niin vammaisia kuin naisiakin.

Marraskuu, joka pahimmillaan kestää lokakuulta helmikuulle, on synkkää aikaa, ikuista pimeää ja harmautta. Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos synkisti marrassävyjä entisestään.

ILMOITUS

Eräs amerikkalainen ystäväni kysyi hädissään, voiko lähettää vauvansa Suomeen kasvatettavaksi, jos tilanne äityy liian pahaksi. Toinen oli oksentanut yrittäessään kertoa lapselleen, missä nyt mennään. Kolmas kuvaili tuntemuksiaan useita päivä vaalien jälkeen ”joka aamu herätessä tuntuu kuin joku läheinen ihminen olisi kuollut”. Neljäs raportoi sydäntäsärkevistä keskusteluista opiskelijoiden kanssa luennoillaan. Opiskelijat pelkäävät, että heidät tai perheensä karkotetaan maasta.

”Totisesti minä elän synkkää aikaa”, kaikui korvamatona päässä lähes koko loppuvuoden.

Totisesti nykyisille vallanpitäjille on eduksi, jos vaivumme synkkyyteen ja toivottomuuteen. Jos passivoidumme ja uskomme, että mitään ei ole tehtävissä, että meillä ei ole lainkaan valtaa. Toivo on lahja, jota ei tarvitse koskaan luovuttaa pois, se on valtaa, jota ei tarvitse heittää pois. Jotakuinkin näin kirjoittaa Rebecca Solnit teoksensa Hope in the Dark uudessa esipuheessa.

Toivo ei tarkoita järkähtämätöntä uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ja maailma paranee. Se ei ummista silmiä siltä, miten joka puolella maailmaa koetaan jatkuvasti uskomatonta kärsimystä ja tuhoa.

Naiivi optimisti uskoo, että kaikki väistämättä kääntyy vielä parhain päin. Naiivi pessimisti puolestaan näkee, että kaikki menee vääjäämättä päin helvettiä. Toivo ei asetu kumpaankaan näistä positioista, vaan vierastaa moista varmuutta.

Toivo on epävarmuutta. Toivo ei ole takuu eikä lupaus paremmasta maailmasta. Toivo tarkoittaa, että parempi maailma on mahdollinen.

Kaikkia kansalaisyhteiskunnan saavutuksia ei todellakaan kirjoiteta historiaan, eikä niitä aina raportoida mediassa isoin otsikoin. Joskus näinkin tapahtuu kuten esimerkiksi silloin, kun seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo saavutti Tahdon2013-kampanjan ja kansalaisaloitteen myötä suuren ja uutisoidun voiton. Sitä voimme vielä juhlia isosti maaliskuussa, kun uusi tasa-arvoisempi avioliittolaki astuu viimeinkin voimaan.

Tämän näkyvän etapin taustalla on kuitenkin jo unholaan painunutta, vuosikymmenet jatkunutta aktivistien työtä. Työ seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden eteen ei myöskään lopu tähän voittoon, vaan jatkuu.

Seuraava askel on translaki, joka turvaa sukupuolen itsemääräämisoikeuden. Sen jälkeen tulee muita askelia. Maailma ei tule valmiiksi, mutta se voi tulla paremmaksi.

Sekä isoja näkyviä että pienempiä voittoja ja onnistumisia on syytä juhlia. Niistä pitää iloita. Emme voi jäädä odottamaan, että maailma on valmis ja kaikilla kaikki täydellisen hyvin, ennen kuin juhlimme ja iloitsemme. Silloin saisimme odottaa loputtomiin.

Ilo voi myös olla yksi tärkeä vastarinnan muoto, jos pienistä voitoista iloitseminen saa meidät jaksamaan, se pitää aktivismia yllä.

Mitä sitten voimme tehdä ylläpitääksemme toivoa näinä totisesti synkkinä aikoina?

Beth Pickens kehottaa aloittamaan siitä, mitä jo teet joka tapauksessa. Kysy, mitä minä voin tarjota (esimerkiksi aikaa, rahaa, kokemusta, taitoja, tilaa) ja anna sitä, mitä sinulla on. Meillä jokaisella on erilaisia kykyjä ja resursseja, siksi ei ole olemassa suoraviivaisia ja yleismaailmallisia vastauksia.

Älä keskity ainoastaan itseesi suoraan vaikuttavien asioiden muuttamiseen, vaan aja myös heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa olevien asiaa.

Muista pitää itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi huolta, että pystyt tekemään töitä muiden hyväksi. Muiden auttaminen voi myös olla itsestä huolehtimista, jos ympäristö voi hyvin, se parantaa omaa hyvinvointia.

Perehdy historiaan. Historian tuntemus tuo suhteellisuudentajua. Se auttaa näkemään, että liike kohti parempaa maailmaa ei ole suoraviivaista.

Muutoksia tapahtuu, kun niiden eteen tehdään sitkeästi työtä. Sitkeys vaatii toivoa. Toivo ei ole ovi parempaan huomiseen, vaan tunne, että ehkä jossain joskus se ovi tulee vastaan ja siitä pääsee kävelemään läpi.

Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.