Pintaa syvemmältä
Viime kerralla käsittelin mahdollisuuksia muuttaa Euroopan unionia ja varsinkin EMU:a, Euroopan talous- ja rahaliittoa, lähinnä Heikki Patomäen pohdintojen valossa. Syksyllä ilmestyneessä Hajoaako Unioni? -kirjassa hän hahmottelee mallia euroalueen ongelmien ratkaisemiseksi ja EU:n demokratisoimiseksi.
Tämän kirjan toimittajat Jouko Kajanoja ja Eero Yrjö-Koskinen viittaavat alkulauseessaan sosiologi Zygmunt Baumaniin, joka totesi euron täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman yhteistä finanssipolitiikkaa ja todellisia ylikansallisia instituutioita. Puolanjuutalainen Bauman kuoli maanantaina 91-vuotiaana Leedsissä Englannissa, jonne hän oli muuttanut vuonna 1971. Hänen keskeisiä teemojaan oli eriarvoisuus ja hän kirjoitti:
EU:n tilanne on myötävaikuttanut oikeistopopulistien kannatuksen kasvuun.
”Sillan kantovoima ei ole pilareiden keskimääräinen vahvuus, vaan heikoimman pilarin vahvuus. Olen aina uskonut, ettei yhteiskunnan terveyttä voi mitata bkt:n avulla, vaan kurjimman elämäntilanteen perusteella.”
Tilanne ei niinkään johdu politiikasta, vaan uusliberaalisesta taloudesta:
”Ihmiset eivät valitse hallitusta, joka siirtäisi markkinat heidän valvontaansa; sen sijaan markkinat kaikin tavoin ehdollistavat hallituksia saattamaan ihmiset heidän valvontaansa.”
Bauman osallistui loppuun asti poliittiseen keskusteluun ja varoitti populismista, joka on tuonut Donald Trumpin Yhdysvaltojen presidentiksi. Tällainen populismi perustuu Baumanin mukaan ajatteluun, jonka Adolf Hitler puki sanoiksi vuonna 1935: ”Ein Volk, ein Reich, ein Führer” (yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja).
Tämän vastapainoksi Bauman esitti vielä vanhemman iskulauseen ”Liberté, Egalité, Fraternité” (vapaus, tasa-arvo, veljeys), jonka valistusajan filosofit ja Ranskan vallankumoukselliset tekivät tunnetuksi. Tämän vastakohtaparin Bauman esitti marraskuussa Social Europe -nettisivustossa, joka ylläpitää vasemmistolaista keskustelua Euroopasta.
Jälkimmäinen iskulause liittyy selvästi kysymykseen EU:n ja EMU:n demokratiasta, jota Patomäki myös käsittelee kirjoituksessaan. Jos olisi ilkeä, iskulausetta ”yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja” voisi soveltaa Saksan johtoon EMU:ssa. Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble on lähes yksinvaltiaana vienyt läpi koko EMU:ssa Saksan hyvin kaavamaisen käsityksen velan vaaroista.
Arvostelijoiden mukaan Schäuble ja liittokansleri Angela Merkel käsittelevät taloutta teologian osa-alueena. Yksi lähtökohta on jo kielessä: budjetti on saksaksi Haushalt, joka monelle tuo mieleen sananlaskujen svaabilaisen emännän, joka pitää taloudestaan hyvää huolta. Velka taas on saksaksi Schuld, jonka toinen merkitys on syyllisyys. Suomen johtajathan ovat olleet hanakoita seuraamaan Saksan johtoa, jo ennen nykyistä hallitusta.
Patomäen mukaan EU:n tilanne on myötävaikuttanut oikeistopopulististen puolueiden kannatuksen kasvuun eri puolilla Eurooppaa. Populistien kritiikki kohdistuu hänen mukaansa paljolti poliittiseen eliittiin, joka EU:ssa ja muilla ylikansallisilla foorumeilla on sitonut valtioiden käsiä, erityisesti uusliberalistiseen talouspolitiikkaan. Tämän kritiikin hän hyväksyy ja uskoo, että uusliberaali EU häviää viimeistään 2020-luvulla.
Mutta mitä sen tilalle? Tässä oikeistopopulisteilla ei ole paljon annettavaa. Patomäellä voisi olla. Hän rakentaa alustavan mallin, jonka mukaan EU muodostaisi poliittis-taloudellisen yksikön. Jäsenvaltiot eivät enää kävisi ulkomaankauppaa keskenään, vaan euroalueella olisi vain yksi vaihtotase suhteessa ulkomaailmaan. EU:n nykyistä huomattavasti suurempaa budjettia rahoitettaisiin EU-veroilla. Edellytyksenä tälle on parlamentaarisen demokratian vahvistaminen EU-tasolla: hallitus on vastuussa parlamentille, parlamentti päättää budjetin ja lait.
Talouspolitiikan pääpaino olisi fiskaalisissa keinoissa, joilla tavoiteltaisiin täystyöllisyyttä, kasvua ja ekologista kestävyyttä. Rahapolitiikan tehtävä olisi toteuttaa tätä politiikkaa muun muassa edistämällä investointeja. Demokraattinen kontrolli ulotettaisiin myös Euroopan keskuspankkiin, esimerkiksi siirtämällä EKP suorilla demokraattisilla vaaleilla valitun neuvoston alaisuuteen.
Aluepolitiikan tehtävänä olisi kääntää epätasaisen kehityksen itseään vahvistavien prosessien suunta ja taata mahdollisimman tasainen alueellinen kehitys unionin sisällä. Näin vahvistuisi EU:n periaatteessa vaalima subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Myös kunnilla olisi oikeus verottaa ja luoda normeja, sääntöjä ja periaatteita.
Tämän lisäksi Patomäki kaavailee yhtenäistä raha- ja palkkapolitiikkaa sekä teollisuuspolitiikkaa, johon kuuluu investointien osittainen sosialisointi. Tämä antaisi sosiaaliset oikeudet ja perustoimeentulon riittävän korkealla tasolla kaikille unionin kansalaisille.
Mallihan on radikaali, mutta Patomäen mukaan se edustaa varsin perinteistä sosiaalidemokratiaa. Radikaalimmankin mallin hän voisi esittää.