Horisontti
Suomen ja muiden länsimaiden vallitsevassa Venäjä-puheessa on jotain kummallista. Se oli omituista jo ennen Ukrainan sotaa, mutta sen jälkeen se on muuttunut aivan merkilliseksi.
Kummallisuus ei ole niinkään siinä, että Venäjä-väitteet olisivat erityisen vääriä. Tietenkin ne sisältävät monia virheitä, epätarkkuuksia ja osatotuuksia, mutta se on toki normaalia mediassa puhuttaessa myös muista asioista. Merkillisyys liittyy ennemmin väitteiden tekstiyhteyteen ja esittäjiin.
USA:n ja Länsi-Euroopan sotilasteollinen kompleksi tarvitsee vihollisen ja uhkakuvan.
Toimittajat, poliitikot ja mediapersoonallisuudet, jotka eivät suin surminkaan esittäisi anarkisteille ja antikapitalisteille tyypillistä valtio- ja talousjärjestelmäkritiikkiä muissa yhteyksissä, pitävät aivan luonnollisena esittää sitä Venäjän kohdalla. Mediavaikuttajat, jotka jättävät julkaisematta uutisia, jos epäilevät niiden loukkaavan esimerkiksi USA:n istuvaa presidenttiä, parjaavat Venäjän johtajaa aivan estoitta. Ketään reaalisosialistisen maan päämiestä ei ainakaan Stalinin jälkeen ole esitetty niin huonossa valossa kuin nyt Putinia, joka sentään on reaalikapitalistisen maan presidentti.
Rikkauksien kahmiminen muiden kustannuksella, valtiollinen korruptio, demokratian puute, ihmisoikeuksien polkeminen, väkivallalla varmistettu valtapolitiikka ja ydinsodalla uhkaaminen ovat toki erittäin vastenmielisiä ilmiöitä. Mutta nämähän on normaaleja myös ”länsimaiden” ja niiden liittolaisten keskuudessa.
Kun maailmassamme niin valitettavan yleinen pahuus paljastetaan useimmiten vain Venäjän kohdalla, maa näyttää kaikkien ongelmien äidiltä. Sota alkaa tuntua oikeutetulta tätä vihollista vastaan. Jotkut näyttävät kuvittelevan, että suurin osa maailman pahuudesta saadaan näin kitkettyä pois.
Mistä tämä mielipuolinen ajattelu on oikein peräisin, ja mikä sitä ylläpitää? Oman pesän kiillottaminen heijastamalla pahuus ulkopuolelle on historiasta ja arkipäivän kokemuksista tuttu ilmiö. Rikka on niin paljon helpompi nähdä toisen silmässä kuin malka omassa.
Taustalla on myös se, että Länsi-Euroopassa on pitkät perinteet projisoida pahuus itään ja erityisesti Venäjälle. Toisaalta Venäjällä on pitkät perinteet kopioida länsimaisia ilmiöitä liittäen niihin samalla hiukan oman kulttuurinsa aineksia, jotka saavat samanlaisen näyttämään erilaiselta. Капитализм vaikuttaa aivan toisenlaiselta kuin kapitalismi.
Ennen kaikkea Venäjä-puheen omituisuudessa lienee kuitenkin kyse länsimaisen yhteiskunnallisen insinööritaidon riemuvoitosta. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa sodanvastaiset yhdysvaltalaiset onnistuttiin uusilla propagandatekniikoilla lyhyessä ajassa käännyttämään sodan puolelle. Rauhan palattua propagandamenetelmiä hiottiin entistä täydellisemmäksi.
Modernin manipulaatiotaiteen isän, Sigmund Freudin sisarenpojan Edward Bernays’n mukaan propagandan tavoitteena oli ”demokratian tekeminen vaarattomaksi”. Mielipidemanipulaatiolla voitiin varmistaa se, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla käyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita. Lopulta propagandatekniikoita alettiin soveltaa itse propagandapuheeseen: vain vastapuoli syyllistyy propagandaan; ”me” sen sijaan harjoitamme mainontaa ja PR-toimintaa.
USA:n ja Länsi-Euroopan sotilasteollinen kompleksi tarvitsee vihollisen ja uhkakuvan. Jollei näitä ole, ne on synnytettävä propagandan avulla. Neuvostoliiton hajottua muslimiterroristit kelpasivat joksikin aikaa viholliseksi, mutta yhä uusien tankkien, hävittäjien, lentotukialusten, sukellusveneiden ja muiden aseiden oikeuttaminen siellä täällä tehtävillä terrorihyökkäyksillä alkoi olla yhä vaikeampaa.
Venäjästä sen sijaan oli paljon helpompi leipoa hirveä vihollinen, joka oikeuttaa Nato-maiden varustautumisen – esimerkiksi USA:n noin 600 miljardin dollarin sotilaallisilla menoilla (2015) ylläpidetyt 800 ulkomaista sotilastukikohtaa, 11 lentotukialusta sekä muut tappokoneet. Onhan Venäjällä sentään 66 miljardin sotilaalliset menot, kahdeksan sotilastukikohtaa Neuvostoliittoon kuuluneissa maissa ja kaksi näiden ulkopuolella ja yksi lentotukialus.
Tässä aseyhtiöille ja monien maiden taloudelle niin hyvää tekevässä varustautumisessa on kuitenkin huomattava varjopuoli: Vaikka viholliskuvan luomisen varsinainen tarkoitus ei ilmeisesti ole hyökätä Venäjälle, se voi johtaa sotilaallisen jännityksen lisääntymisen, vastapuolen toimien väärintulkintojen ja virhereaktioiden kautta sotaan. Tässä tapauksessa se lähes väistämättä eskaloituisi ydinsodaksi.
Merkittävä syy siihen, että useimmat länsimaalaiset lankeavat niin helposti propagandan vietäväksi, on väärä käsitys taitavan propagandan luonteesta. Mielipiteiden manipulointi ei läheskään aina perustu valheiden levittämiseen vaan taikatempun kaltaisten harhahavaintojen luomiseen. Yleisön katse saadaan kiinnittymään vain yhteen asiaan, jolloin tilanteen ymmärtämisen kannalta olennainen kokonaiskuva jää saamatta.
Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja tutkija.