Hanna Weselius
s. 1972 Kajaanissa.
Helsinkiläinen tutkija, valokuvataiteen yliopistonlehtori Aalto-yliopistossa, valokuvaaja, esikoiskirjailija. Työskennellyt myös kuvajournalistina. Koulutukseltaan taiteen tohtori.
Sai elokuussa 2016 ilmestynyt romaani Alma! sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.
Käsikirjoitus voitti aiemmin Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun ja Weselius on palkittu myös runo- ja novellikilpailuissa.
Aloitti toisen kautensa Uudenmaan taidetoimikunnan puheenjohtajana, muita luottamustoimia pyrkii karsimaan.
On itsenäisyyspäivä, ja itähelsinkiläisen keittiön ikkunoista pilkottaa ohuesti jäätynyt meri. Kauniista, kirkkaasta pakkaspäivästä huolimatta esikoiskirjailija Hanna Weseliuksella ”ei ole mitenkään juhlallinen fiilis”.
Samaan aikaan kun me istumme ja juomme kahvia, muutaman kilometrin päässä kansallismieliset ja uusnatsit kokoontuvat kaduille marssimaan.
Suomen Sisu on julistanut olevansa ainoa oikea suomalaisuuden määrittelijä.
– Viime vuosien aikana itselleni on käynyt niin, etten halua seistä enää minkään lipun alla. Jos itsenäisyyteen liittyy minkäänlaista uhoa tai paatosta, en halua olla tekemisissä sellaisen kanssa, Weselius sanoo.
Eikä suomalaisuus ole ainoa asia, jonka ympärillä hän näkee symbolien ja käsitteiden tahallista sekoittamista tai väärinkäyttämistä. Ja kaikki, mitä toistetaan tarpeeksi, muuttuu todeksi.
Sananvapaus: enemmän vastuuta kuin vapautta
Totuudenjälkeisellä aikakaudella myös sananvapauden käsitettä sumennetaan. Sitä tekee pääministerikin vetoamalla sananvapauteen lähettäessään myöhäisenä perjantai-iltana lähes 20 sähköpostia yhdelle toimittajalle.
Sananvapauteen liittyvää vastuuta Weselius pitää vapautta painavampana. Mutta kuinka tätä vastuuta voi kantaa?
Vartioimalla sanaa ja kuvaa, hän vastaa. Osoittamalla totuuksina toistetut valheet valheiksi, yhä uudestaan, papukaijamaisesti.
Näin Weselius muotoili asian puhuessaan marraskuussa Suomen Penin sananvapausgaalassa:
”Kun joku sanoo, että potkin poliitikon hautakiven kumoon tai että panen feministejä perseeseen, ja nämä lauseet monistuvat tuhansittain ja uhkaavat muuttua peloksi, silloin täytyy mennä joka paikkaan ja sanoa yhtä monta kertaa että ei, sinä et potki etkä sinä pane.”
Mistä kaikki tahallinen ja tahaton väärinymmärrys sitten kumpuaa?
– Homman ytimessä on kaikkialla varmasti valkoisen heteromiehen kriisi, Weselius pohtii.
– Heidän valta-asemansa murenee ja koko valta-asetelma on muutoksessa. Kaikki eivät tunnu selviävän siitä kovin hyvin.
Feminismi halutaan ymmärtää väärin
Sama kriisi kummittelee myös palkitun Alma!-romaanin (WSOY 2016) taustalla. Sen lähtökohtana oli sukupuolten välinen niin sanottu sota, jota Weselius oli pitkään ihmeissään seurannut. Lukenut ”kaiken maailman henry laasasten sivuja”.
– Pohdin, miksi halutaan ymmärtää niin kertakaikkisen väärin feminismin ja tasa-arvon ajatus. Halusin ymmärtää, mistä tulee halu mätkiä ihmisiä ottamatta yhtään selvää siitä, mitä toiset oikeasti sanovat tai ajattelevat. Miesasialiikkeissä ollaan loukkaantuneita, pääasiassa itse rakennettujen olkinukkien vuoksi.
Avioliittonsa myötä säveltämisestä luopumaan joutuneessa Alma Mahlerissa (1879–1964) ruumiillistuivat Weseliusta askarruttaneet teemat.
Myös Alma joutui aikansa vihapuheen kohteeksi. Hänestä kirjoitettiin pilkkalauluja ja hänen ainoa keinonsa voimaantua tapahtui miesten hyväksynnän kautta.
– Hänen tarinansa järkytti minua konkreettisuudessaan: tällä tavalla elämä voi mennä, jos niitä mahdollisuuksia ei ole.
Nyt meillä valkoisilla länsimaisilla naisilla on vapautta ja mahdollisuuksia, teoriassa.
– Kahleet ovat ohentuneet, mutta niitä on enemmän ja ne ovat muuttuneet jonkinlaiseksi verkoksi. Se koskee tässä keskusteluilmapiirissä kaikkia sukupuolia. Kaikilla on ahdasta.
Ahdasta, hauskaa ja helppoa
Alman rinnalla teoksessa kulkee muitakin naisia: kuvataiteilija Aino, lakimies(nainen), teinityttö, kaapatut nigerialaiset koulutytöt, yökerhotanssijatar ja tämän päälle naisvihaa netissä suoltavat anonyymit.
Teksti soljuu kuin vesi, mutta lyö välillä lukijaa palleaan. Näkökulmat, aika ja paikka vaihtelevat. Helsinkiä katsotaan pulun perspektiivistä ja miehensä Gustav Mahlerin kautta elävää Almaa puhutellaan nykyajasta käsin suoraan ja kiukkuisesti.
”Siellä se saatana keikuttaa keppiään ja hattuaan lammen rannalla puiston keskellä. – – Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath.”
Yksi Alman keskushenkilöistä on itähelsinkiläinen naistaiteilija. Weselius sanoo kuitenkin, ettei kirjoittanut romaaniin itseään.
– Minä kirjoitin itseni jo aiemmin runoihin.
Koska omaa tarinaa ei enää tarvinnut kertoa, sanoo Weselius Alman kirjoittamisen olleen helppoa ja hauskaa.
– Vaikka se onkin tehty ahtaissa elämäntilanteissa. Samaan aikaan on ollut kauhean paljon töitä, lapset, luottamustehtäviä, kuoroharrastus. Mutta ahtaus on ehkä osa mun kirjoittamista.
Aina lähellä katastrofia
Weseliukselle haastattelua edeltäneet viikot ovat olleet laskeutumista arkeen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon aiheuttamasta nosteesta ja ”hirveästi töitä”.
– Nyt pitäisi ryhtyä miettimään seuraavien vuosien ajankäyttöä, jotta niitä uusiakin kirjoja voisi kirjoittaa.
Puhuessaan Weselius laittaa välillä kengät jalkaansa ja pukee takin ylleen, kilisyttelee avaimia, kävelee ovelle ja takaisin.
Näin Viipurista vast’ikään kotiutunutta koiranpentu Tilkkua totutetaan pienin askelin siihen, että ihminen lähtee välillä pois, mutta palaa aina takaisin. Koiran luottamuksen lujittamiseksikin tarvitaan papukaijamaista toistoa.
Arkisten toistojen välissä ja niiden kanssa päällekkäin, ahtaissa raoissa, syttyy välähdyksiä, ideoita tulevasta. Niistä syntyy ehkä vielä kirjoja, ehkä jotain muuta. Kuten Weselius sen palkintopuheessaan sanoi:
”Työn tulokset voivat olla niin sanotusti epätasaisia, kuten Alma Mahlerin musiikista sanottiin. Mutta kuten kirjassa Almaa puhutteleva kertoja kysyy: ’Miksi helvetissä musiikin pitäisi olla tasaista?’ Ei pidä. Sen pitää olla arvaamatonta ja vaarallista ja aina lähellä katastrofia.
Tänään minut palkitaan, mutta huomenna aloitan alusta, arvaamattomana, vaarallisena, ja sitä myöten vapaana.”
Huomautus: Jutun kirjoittaja ja haastateltava laulavat samassa kuorossa.
Hanna Weselius
s. 1972 Kajaanissa.
Helsinkiläinen tutkija, valokuvataiteen yliopistonlehtori Aalto-yliopistossa, valokuvaaja, esikoiskirjailija. Työskennellyt myös kuvajournalistina. Koulutukseltaan taiteen tohtori.
Sai elokuussa 2016 ilmestynyt romaani Alma! sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.
Käsikirjoitus voitti aiemmin Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun ja Weselius on palkittu myös runo- ja novellikilpailuissa.
Aloitti toisen kautensa Uudenmaan taidetoimikunnan puheenjohtajana, muita luottamustoimia pyrkii karsimaan.