Viimeiset 25 vuotta ovat olleet alueellisten kauppasopimusten kulta-aikaa. Mediassa niitä on markkinoitu vapaakauppasopimuksina. Todellisuudessa ne ovat jotakin ihan muuta.
Moni meistä on törmännyt kirjainyhdistelmiin CETA, TTIP, TTP ja TiSA ymmärtämättä muuta kuin että jollakin tavalla ne ”vapaakauppaan” liittyvät. Tulleja ja kaupan teknisiä esteitä poistetaan, meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi.
Tavallinen, omassa arjessaan elävä kansalainen, on saattanut myös huomata, että varsin usein näiden kirjainyhdistelmien yhteydessä puhutaan lännestä, länsimaisista arvoista ja niiden puolustamisesta suhteessa sellaisiin itäisiin voimiin kuin Venäjä, Kiina ja Intia.
TTIP ei ole vapaakauppasopimus. Se ei ole edes kauppasopimus.
Perusviesti näyttäisi olevan, että ilman näitä alueellisia ”vapaakauppasopimuksia” lännen kyky ohjata maailmantalouden kehitystä vaarantuu. Ja lopulta, jos tämän annetaan tapahtua, edessämme on jonkinlainen ”örkkien” valtakausi – jotakin sellaista, jota emme varmasti halua. Siksi lännen on mukautettava muut tahtoonsa.
Näin tulkiten kysymyksessä on se sama herruustarina, jota Ostwald Spengler teoksessaan Länsimaiden perikato kritisoi jo lähes sata vuotta sitten. Spenglerin mukaan lännen tuhoksi – ei voitoksi, kuten valtamediassa väitetään – koituu lopulta sen kyvyttömyys ottaa huomioon muita toimintakulttuureja.
Selvimmin tätä kehitystä ilmentää TTIP:stä, USA:n ja EU:n välisestä ”kumppanuudesta”, käyty keskustelu. TTIP-neuvottelut alkoivat vuonna 2013 pyrkimyksestä luoda lisää kasvua ja työpaikkoja. Mutta jo vuotta myöhemmin TTIP:tä myytiin geopoliittisena keinona säilyttää lännen valta-asema maapallolla.
Hyvä esimerkki tästä on suomalaisten palkansaajakeskusjärjestöjen julkaisu EU:n ja USA:n vapaakauppaneuvottelut Suomen palkansaajien kannalta (SAK, STTK ja Akava; 4.4.2014), jossa palkansaajakeskusjärjestöt asettuvat EU:n ja USA:n puolelle Kiinaa ja Venäjää vastaan.
Pääasialliseksi perusteeksi ”kumppanuudelle” järjestöt ilmoittavat sen, että ”EU:n ja Yhdysvaltojen lähentyminen vähentäisi riippuvuutta maista, jotka eivät jaa niiden yhteisiä arvoja kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia”. Järjestöjen omaa toimialaa, työmarkkinakysymyksiä, muistiossa ei pohdittu.
Siinä vaiheessa minun hälytyskelloni alkoi päristä. Onko tässä käynnistynyt samanlainen näytelmä kuin EU:n sosiaalidialogissa jaksolla 2005–2007 näyteltiin, kun ”joustoturvasta” (flexicurity) leivottiin EU:n uusi työmarkkinamalli? Sekin malli hyväksyttiin korkeimmalla mahdollisella tasolla meidän kaikkien nimissä, ilman että meiltä kysyttiin mitään.
Senkin mallin piti tuottaa lisää kasvua ja työllisyyttä. Mutta toisin kävi. Käsiimme jäi tabun kaltainen työmarkkinamalli, jonka toimeenpanosta oma ”nomenklaturamme” joutuu raportoimaan EU:lle, ilman että vallankäytön kohdejoukko, me palkansaajat, tiedämme raportoinnista ja sen merkityksestä mitään.
Jotakin sellaista tarjoaisi nyt myös TTIP. USA on ratifioinut YK:n työjärjestön perussopimuksista vain vanki- ja lapsityövoiman käytön kieltoa koskevat sopimukset. On toiveajattelua väittää, että muut, muun muassa työllisyyden hoitoa koskevat sopimukset voitaisiin kuitata pelkällä julistuksella.
Mitä muuta on jätetty kertomatta? TTIP ei ole vapaakauppasopimus. Se ei ole edes kauppasopimus. Se on kumppanuussopimus, jonka ensisijaisena tavoitteena on turvata sen ”Washingtonin konsensuksen” jatkuvuus, jolla maailmantaloutta on toisen maailmansodan jälkeen hallittu.
Sen konsensuksen tarpeesta voi olla monta mieltä. Itse en siitä kovin paljon perusta, kuten en muistakaan herruuden muodoista. Mutta TTIP ja sen verrokit ovat sitä mitä suurimmassa määrin. Niiden ohjausmekanismit ovat sotilasstrategioista tuttujen rintamalinjojen kaltaisia.
Otetaan pari esimerkkiä. Vuonna 2013 Intia ilmoitti kunnianhimoisesta aurinkoenergiaohjelmasta, jota myös USA julkisuudessa tuki esimerkillisenä kestävän kehityksen hankkeena. Sen jälkeen USA on tehnyt kaikkensa hankkeen muotoilemiseksi amerikkalaisia yhtiöitä suosivaksi.
Ja mitä USA edellä, sitä EU perässä. Esimerkkinä tästä on EU:n ja Länsi-Afrikan välinen kauppasopimus, jota sopimuksen kriitikot kutsuvat sopimuspohjaiseksi siirtomaavallaksi. Kiristyskeinona sopimuksen hieronnassa on käytetty tulleja: ne palaavat, jos EU:n tahtoon ei suostuta.
Mikä on seuraava askel? Sitä on itse asiassa aika vaikea sanoa. Vapaakauppasopimusten todellinen merkitys on politisoitunut kaikkialla siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä pidetään elitistisinä, ympäristö- ja sosiaalivaikutukset sivuuttavina herruusjärjestelyinä. Ja sellaisiahan ne ovatkin.
Eikä Donald Trumpilla ole mitään keinoja tehdä niistä suosittuja. Eikä hän ehkä haluakaan. Washingtonin konsensus on murtunut.
Kirjoittaja on ekonomisti ja kauppatieteiden tohtori.