Neuvostoliitto on suomalaisessa keskustelussa mörkö, jonka voi kaivaa esiin koska tahansa. Pelkästään tänä vuonna, ja pelkästään Iltalehdessä, Tuomas Enbuske muistutti maaliskuussa Neuvostoliiton terrorismista, vertasi huhtikuussa Ylen ohjelmaa Neuvostoliittoon, varoitti heinäkuussa yrityksistä muuttaa ihmisluontoa Neuvostoliitossa, ja vaati marraskuussa demareilta anteeksipyyntöä Neuvostoliitosta.
Enbuskelle Neuvostoliitto on yksi 70 vuotta kestänyt nälänhätä ja vankileiri. Neuvostoliitto kävi kuitenkin läpi 5–6 erilaista poliittista ja taloudellista järjestelmää. Näistä perestroikan aikainen Venäjä ei ollut sekään mikään paratiisi, mutta huomattavasti kiinnostuneempi ihmisoikeuksista kuin nykyinen Venäjä.
Vuonna 2014 Venäjällä säädettiin laki, jonka nojalla toistuvista rikkomuksista mielenosoituksissa joutuu vankilaan. Laki antoi vapaat kädet poliisimielivallalle, koska yksittäiset järjestysrikkomukset käsitellään oikeuksissa pikavauhtia ja poliisin sana on laki. Aktivistit ovat yrittäneet järjestää yhden hengen yksinäisiä mielenosoituksia, joita ei edes tarvitse ilmoittaa, mutta siitä huolimatta poliisit vievät heidät putkaan.
Pussy Riotin jälkeen toisinajattelijat eivät ole kiinnostaneet suomalaista mediaa.
Viime vuonna Ildar Dadin tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankilaan neljästä ”mielenosoituksesta”, joista kaksi oli yksinäisiä, yhteen osallistui 8 henkeä ja yksi oli kokoontuminen ilman kylttejä ja muuta rekvisiittaa. Vankilassa Dadinista on tehty silmätikku, häntä on hakattu toistuvasti ja nyt hän pelkää, ettei selviä sieltä hengissä. Tällaista itänaapurissa on viimeksi ollut Juri Andropovin aikana.
Lukuunottamatta 1970-luvulla syntyneitä on kaikilla Dmitri Medvedevin uusimman hallituksen ministereillä tausta Komsomolissa tai NKP:ssä. Talousjärjestelmä on keskeisiltä osiltaan sama kuin Neuvostoliitossa. Kaasu on valtionmonopoli, keskeiset öljy-yhtiöt on haalittu valtiolle, mikään muu sektori ei ole kansainvälisesti kilpailukykyinen. Menestyypä yritys millä alalla tahansa, voi joku FSB-upseeri ilmaantua vaatimaan sitä itselleen.
Pussy Riotin jälkeen Venäjän toisinajattelijat eivät ole kiinnostaneet suomalaista mediaa, koska nyt he ovat yhtä marginaalisia kun toisinajattelijat olivat Neuvostoliitossa. Suomen päättäjät puhuvat Venäjän ihmisoikeuksista yhtä usein kun Urho Kekkonen puhui niistä Zavidovossa. Mitä enemmän Suomessa puhutaan Neuvostoliitosta, sitä enemmän se alleviivaa hiljaisuutta Venäjästä.