Hallituksen syksyn 2016 sote-uudistusesityksessä on suuria ongelmia, eikä asetettuja tavoitteita saavuteta. En tässä kertaa jo esiin tuotuja ongelmia, vaan esittelen vähälle huomiolle jääneen näkökulman: miten huomioidaan tulevaisuuden väestö ja potilaat eli mikä on järjestelmän kestävyys?
Terveydenhuollon järjestelmä ei ole vain tämän hetken potilaita varten. Järjestelmän tulee huomioida myös tulevat potilaat, vähentää potilaaksi muuttumista ja taata terveyden ja sairauksien asiantuntijuus jatkossakin. Fraasikielellä sanottuna järjestelmän tulee olla kestävä. Tulevat potilaat ovat nyt terveitä tai muuten palveluja käyttämättömiä ihmisiä, tulevia maahanmuuttajia ja vielä syntymättömiä.
Terveydenhuollolla on myös yksilön ulkopuolella olevaa kollektiivista vastuuta, esimerkiksi ympäristön terveellisyyden parantaminen ja muu rakenteellinen terveyttä edistävä ja sairauksia estävä toiminta.
Järjestelmä on helppo purkaa, mutta vaikea rakentaa uudelleen.
Miten kestävyys liittyy sote-uudistukseen? Tärkeä asia on terveyden ja sairauksien asiantuntijoiden määrä, sijoittuminen ja pätevyys. Asiantuntijoiden, varsinkin lääkäreiden, koulutus on pitkä ja nykyisen tiukan erikoistumistavan vuoksi hyvin jäykkä.
Koulutuspäätöksiä ei pidä tehdä tämän päivän tilanteen mukaan. Joidenkin paikkakuntien puute terveyskeskuslääkäreistä ei automaattisesti tarkoita lääkärikoulutukseen otettavien määrän lisäämistä. On laskettava ja ennakoitava tulevaa ja mietittävä, miten jo hankittuun asiantuntemukseen saisi lisää joustoa.
Asiantuntijoiden koulutukseen, sekä perus-, jatko että täydennyskoulutukseen, kuuluu mahdollisuus saada käytännön harjoitusta terveydenhuollossa. Jo nyt harjoittelumahdollisuudet takeltelevat, eikä hoitoyksiköillä aina ole valmiuksia tai kiinnostusta koulutuksen hyvään järjestämiseen.
Käytännön koulutus ei tapahdu yksinomaan yliopistollisissa keskussairaaloissa. Sote-uudistuksen kilpailusuunnitelmat eivät kunnolla huomioi koulutusta ja siitä seuraavia työnjakoa ja resurssien tarvetta.
Terveydenhuollon muutoksissa on myös mietittävä, mahdollistavatko nykyisin työelämässä olevat asiantuntijat muutosten toteuttamisen välittömästi vai tarvitaanko (pitkä) siirtymävaihe.
Asiantuntijat ovat myös työntekijöitä tavallisine työhön liittyvine toiveineen. Useimmiten he ovat perheellisiä, joten jatkuva asuinpaikan vaihtaminen työn perässä tai pitkät matkat työhön eivät ole toivottuja. Tyytymätön ja väsynyt työntekijä ei ole paras hoitaja. Pitkät työmatkat ovat myös vastoin ympäristön kestävyyttä.
Terveydenhuollossa on rakennuksia ja laitteita. Osa niistä on kalliita ja paikkaansa sidottuja. Jos ei voida tehdä vuotta pidempiä suunnitelmia potilaitten määrästä ja tarvittavista tiloista ja laitteista, tehdään paljon hukkainvestointeja. Kilpaillussa tilanteessa eri palvelujen tarjoajat ajattelevat omaa lähiajan toimintaansa, eikä investointeja voi miettiä tulevien tarpeiden kannalta.
Miksi kestävyys on jäänyt sote-keskustelussa sivuun?
Taloudessa suunnitelmat perustuvat oletukseen talouskasvusta ja globalisaatiosta. Mutta on varsin epätodennäköistä, että kasvu ja globalisaatio jatkuisivat tällaisenaan.
Taloudellisessa ajattelussa paino on ollut tässä hetkessä, ja tulevaisuuden kustannukset tai hyödyt on alennettu, diskontattu: mitä kauempana asia on, sitä vähemmän sille on annettu painoa. Palvelujen tarjoajien täytyy saada budjettinsa tasapainoon vuoden sisällä.
Jos palveluja rakennetaan potilaiden valinnan mukaan, vain nykyisillä potilailla (tai väestöllä, rahoituksesta riippuen) on sananvaltaa. Järjestelmä on helppo purkaa, mutta vaikea rakentaa uudelleen. Kilpailun huumassa rikotaan rakenteita, joista osa olisi hyviä tulevaisuuden huomioimiselle.
Miten tulevaisuus voitaisiin huomioida paremmin? Ensinnäkin tulevaisuuden merkitys tulisi tunnistaa ja suunnitelmallisuus palauttaa. Se ei tarkoita kankeita viisivuotissuunnitelmia vaan hyvään valmisteluun perustuvaa resurssien jakoa ja asiantuntijoiden koulutusta kauas tulevaisuuteen suuntautuneiden visioiden perusteella.
Toiseksi tulisi kuunnella sellaisia asiantuntijoita, jotka ovat miettineet resurssien oikeudenmukaista jakautumista olosuhteissa, joissa markkinajärjestelmä ja taloudellinen kasvu eivät enää ole vallalla.
Kolmanneksi eri toimintoja tulee korvamerkitä selkeämmin. Kokenut äitiyshuollon järjestäjä sanoi vuosikymmeniä sitten: ”Äitiysneuvolaan ei tule laittaa hoitavia toimia, sillä se takuuvarmasti vie resurssit ehkäisevästä toiminnasta.” Siinä lienee paljon totuutta laajemminkin.
Kirjoittaja on juuri eläkkeelle siirtynyt tutkimusprofessori Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.