Horisontti
”Koskaan aiemmin en ole nähnyt jäsenvaltioiden hallitusten heikenneen tällä tavoin populististen voimien edessä.”
Näin tiukasti luonnehti Euroopan tilaa komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker vuotuisessa unionin tila -puheessaan syyskuun puolivälissä. Samansuuntaisia arvioita on esittänyt moni muukin. Populismin nousu on viime vuosien leimallisimpia piirteitä eurooppalaisessa politiikassa.
Eurooppalaiseen populismiin kuuluu tyypillisesti EU:n vastustus.
Eurooppalaiseen populismiin kuuluu tyypillisesti EU:n vastustus. Siksi unionilla on ongelma. Juncker kuvasi sitä vakavin äänenpainoin: Eurooppa on eksistentiaalisessa kriisissä ja meidän on nyt valittava, annammeko unionin hajota silmiemme edessä vai päätämmekö ryhdistäytyä.
Mitä komission puheenjohtajan peräänkuuluttama ryhdistäytyminen tarkoittaisi?
Junckerin omaa näkemystä voi tutkia edellä mainitun puheen jatkosta. Siinä painottuvat ajatukset turvallisuudesta ja suojelusta: ihmisten suojelusta väkivaltaa, kuten terrorismia, vastaan, mutta myös perusoikeuksien turvaamisesta ja työntekijöiden suojelusta eurooppalaisilla sisämarkkinoilla ja globaalissa taloudessa.
Tällainen retoriikka olisi helppo tulkita pelkäksi kansalaisten pelkojen myötäilyksi. Eikö tämä juuri ole sitä heikkoutta populististen voimien edessä, mistä Juncker moitti hallituksia?
Ei välttämättä. Junckerin painotukset voidaan nähdä myös hyvin harkittuna tapana vastata populismiin puuttumalla sen nousun syihin. Eurooppalaisen populismin taustalla on paljon kyynistä totuuden vääristelyä ja valtapoliittista manipulaatiota, mutta sen kasvualustana on myös ihmisten todellista, ymmärrettävää ja usein oikeutettuakin pettymystä harjoitettuun politiikkaan. Jos tähän pettymykseen ei vastata sosiaalisesti oikeudenmukaisilla ja ihmisoikeuksia kunnioittavilla uudistuksilla, ympäri Euroopan kukoistavan päinvastaisen vaihtoehdon menestykselle ei näy loppua.
Junckerin puheet voi tulkita jopa niin, että hän tavoittelee jonkinasteista katkosta viime vuosikymmenten poliittiseen valtavirtaan – markkinaliberalismiin, jossa epävarmuuden lisääntyminen ja eriarvoisuuden kasvu on hyväksytty kiihtyvästä kilpailusta haetun talouskasvun välttämättömänä lieveilmiönä. Näin rohkean tulkinnan tueksi tarvitaan kuitenkin näyttöjä. Onko komission linja oikeasti muuttunut vai ovatko puheenjohtaja Junckerin puheet pelkkää käänteistä populismia, kansalaisten sumutusta näennäisen populismin vastustuksen kaavussa?
Kuten arvata saattaa, erityisen radikaalia käännöstä EU:n suuntaan ei sen sisäpiireihin vuosikymmeniä kuulunut kristillisdemokraatti Juncker ole tuonut. Varovainen linjan muutos hänen johtamansa komission työssä on kuitenkin edeltäjäänsä verrattaessa nähtävissä.
Työelämäasioissa EU-päättäjien käsittelyssä on nyt pitkästä aikaa myönteisiä, työntekijöiden oikeuksia vahvistavia esityksiä. Niistä puhutuin on komission esittämä lähetettyjen työntekijöiden direktiivin uudistus, joka vahvistaisi kaikkien työntekijöiden oikeutta työehtosopimuksissa sovittuihin palkkoihin. Komissio on vuosien hiljaiselon jälkeen vahvistamassa myös EU:n työturvallisuussäännöksiä.
Yksittäisten direktiivien ohella Junckerin komissio on pyrkinyt avaamaan yleisempää keskustelua EU:n työ- ja sosiaalilainsäädännön tulevaisuudesta. Ensimmäinen vaihe on Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilariksi ristitty hahmotelma, johon nyt kerätään ajatuksia ympäri Eurooppaa. Konkreettisia esityksiä komissio on luvannut maaliskuuksi.
Tavoitteena on tasapainottaa talouskriisin vuosina kiristettyä talouskuria politiikalla, joka vahvistaa kansalaisten oikeussuojaa ja hyvinvointia. On liian aikaista ennakoida mitä tästä hankkeesta lopulta syntyy, mutta oikeat asiat ovat nyt agendalla.
Suhtautuminen eurooppalaisilla sisämarkkinoilla esimerkiksi työntekijöiden suojaksi tarvittaviin sitoviin säännöksiin on pitkään jakanut EU-maita. Sääntelyn ykkösvastustaja on tyypillisesti ollut Iso-Britannia, joka on nykylaajuisessa unionissa saanut tukea ennen muuta itäisestä Euroopasta. Myös Euroopan komissio omaksui varsinkin José Manuel Barroson kaudella sääntelyn purkamisen keskeiseksi ideologiseksi lähtökohdakseen.
Nyt tilanne on muuttunut. Iso-Britannia on jättämässä unionin ja sen vaikutusvalta on jo romahtanut. Säännellympää markkinataloutta suosivien suhteellinen valta on kasvanut. Enemmistön tuen tarvitseva komissio tietää tämän.
Mitä tässä asetelmassa tekee Suomi? Onko se aktiivisesti tukemassa muutosta tasapainoisempaan, ihmisten hyvinvoinnin ja suojelun tarpeen vakavasti ottavaan unioniin, vai pitääkö se kiinni ideologiasta, jossa kaiken hyvän uskotaan syntyvän markkinoiden vapauttamisesta?
Toivottavasti Suomi on mukana Euroopan ryhtiliikkeessä, joka torjuu populismin, pitää kiinni perusarvoistaan ja ottaa kansalaisten hyvinvoinnin vakavasti.