Horisontti
Suomen aluekehittäminen käsitetään yhä vallitsevammin suurten kaupunkiseutujen vahvistamiseksi. Suuruuden logiikkaa pidetään ainoana vaihtoehtona. Maaseutupolitiikka on laimentumassa näkymättömiin.
Yhä suurempi osa maasta nähdään periferiana, jonka kohtalo ei kiinnosta ja jonka roolia yhteiskunnassa ei osata eikä haluta hahmottaa. Tieto ja näkemys Suomen laajan ja vaihtelevan maantieteen tarjoamista vahvuuksista on hukkaantumassa.
Suomi on ja pysyy pienten yhdyskuntien maana.
Yritykset käydä keskustelua Suomen kaikkien mahdollisuuksien hyödyntämisestä ja hajautetusta kilpailukyvystä leimataan impivaaralaiseksi retroajatteluksi. Ulkomaisia suurkaupunkimalleja kritiikittömästi Suomeen soveltavia tutkijoita arvostetaan uuden ajan visionääreinä.
Palvelujen keskittämistä, maaseutualueiden kehitysedellytysten vähättelyä, yliopistoverkon karsimisesityksiä tai Helsinki–Tampere-kasvukäytävän vahvistamisen vaateita ei pidetä aluepolitiikkana, vaan modernin yhteiskunnan kokonaisedun vaalimisena. Suorasukainen markkina-ajattelu ja itsekkyyden eetos keräävät peukutuksia ja haastattelupyyntöjä. Se mikä ennen oli oikeudenmukaista onkin nyt epäoikeudenmukaista.
Kuitenkin tarvitsemme vahvat kaupungit, monipuoliset paikallisyhteisöt ja moniin yhteiskunnallisiin tarpeisiin vastaavan maaseudun. Suomi on ja pysyy pienten yhdyskuntien maana. Tässä mikrokosmoksessa ei ole varaa näennäisiin vastakkainasetteluihin, jotka vievät harhaan oleellisesta: isänmaan kokonaisedun turvaamisesta.
Juha Sipilän hallitus olisi voinut tehdä suurteon. Se olisi voinut yhtenäistää sekavan aluehallintomme ja tuoda sen nykyaikaan. Sekavien vaiheiden jälkeen perustetaan 18 maakuntaa, joihin valitaan päättäjät vaaleilla. On syntymässä 12 sairaanhoidon täyden palvelun päivystysaluetta. Lisäksi on viisi erikoissairaanhoidon yhteistoiminta-aluetta. Niihin siirtyvät myös pelastustoimen ja ensihoidon organisointi.
Väitän, että 18 maakuntaa on Suomessa liikaa. Maantieteellisesti perusteltu määrä olisi 10–12. Silloin voitaisiin toteuttaa samanrajainen hallinto, jossa tehokkuus ja tasaisuus löisivät kättä.
Ihannemäärä osoitettiin valmistelevassa vaiheessa saavutettavuuslaskelmin. Niitä ei kuitenkaan otettu huomioon. Kaiken maailman dosenttien tekeleitä ei kaivattu. Perustettavilla maakunnilla ei ole verotusoikeutta. Ne ovat valtion tiukassa ohjauksessa. Niiden itsenäinen päätösvalta jää näennäiseksi.
Hallitus tilasi Lauri Tarastilta selvityksen maakunnille tulevista tehtävistä. Hän teki ansiokkaan raportin, mutta törmäsi odotetusti suuriin käytännön vaikeuksiin: valtion aluehallinnon tehtävien sovittaminen hyvin erilaisiin maakuntiin on tuskien tie. Tarasti joutui taiteilemaan yhteistoiminta-alueita. Jatkossa osa maakuntien tehtävistä hoidetaan yhdellä, osa viidellä, osa kahdellatoista ja osa kahdeksallatoista alueella.
Yhteistyöasetelmat maakuntien välillä ovat epäselviä ja keinotekoisia. Tarastin toimeksiannon lähtökohta vesitti työn, koska se perustui maantieteen tunnustamisen sijasta poliittisen valtapelin synnyttämään kömpelöön ja edesvastuuttomaan kompromissiin.
Osassa maata kunnat ja uudet itsehallintoalueet ovat liian lähellä toisiaan. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan vajaasta 70 000 asukkaasta vajaat 50 000 on kokkolalaisia. Mikä on itsehallintoalue, jota yksi kunta näin täydellisesti dominoi?
Toisaalta 1,6 miljoonan Uudellemaalle tarvitaan erityisratkaisu. Pääkaupunkiseutu on koko Suomelle niin tärkeä, että vahva ja yhtenäinen kehittämisasetelma on välttämättömyys. Tätä tuskin tuottaa suunniteltu maakuntakehitelmä.
Terveyspalveluissa tilannetta mutkistaa kokoomuksen saama valinnanvapausperiaate. On mahdoton arvioida, mitä se tuo tullessaan.
Mikä rooli on jatkossa esimerkiksi ylikansallisilla hoiva-alan suuryrityksillä, ja miten ne alueellisesti organisoituvat? Ovatko ne kiinnostuneita maaseudun asukkaista? Kuinka täydellisesti valinnanvapaus lopulta toteutuu? Mitä seuraa julkisten palvelujen yhtiöittämisestä? Onko se välttämätöntä? Mistä tulee tavoiteltu kolmen miljardin euron säästö? Tuleeko se keskittämisestä?
Moderni aluekehittäminen ja hajautetun kilpailukyvyn edistäminen edellyttävät laajan toimivallan aluehallintoa. Nyt tällaista aluehallintoa ei saada. Pelkona on maakuntien kilpavarustelu ja mahdollisuuksien hukkaantuminen, kun kaikki haluavat taivaaseen, mutta kukaan ei halua kuolla.
Aikaisintaan 2020-luvun alussa on mahdollista arvioida, syntyikö Sipilän hallituksen ansiosta kansalaisten maantiedettä kunnioittava aluekehittämisen asetelma, sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestelmä sekä uudenlainen aluehallinto. Nähtäväksi myös jää, minkälaisen roolin laihtuneet kunnat saavat.
Kokonaisuus ei ole päättäjille hahmottunut. Uudistuksia viedään eteenpäin paloittain, poliittisia koplauksia tehden ja rakenteet edellä. Lopputulos voi olla kaikille yllätys.
Kirjoittaja on aluetieteen professori Vaasan yliopistossa.