Työharjoittelupäivä Bettyn kahvilassa alkaa aamuvarhaisella. Bettyn kahvila sijaitsee yhdessä Kenian pääkaupungin Nairobin suurista slummeista, Korogochossa. Mary Akinyi Opillu, 28, on tullut paikalle neljän muun nuoren naisen kanssa, kuten joka aamu.
Viime vuonna Mary Opillu näki julisteen: ”Haluaisitko saada ammattikoulutusta?” – Totta kai hän halusi! Hänet valittiin monien haastateltujen joukosta Suomen World Visionin ammattiopetusohjelmaan.
Sitä ennen Mary Opillu elätti perheensä myymällä kadulla keitettyjä kananmunia ja makkaroita.
Bettyn kahvilassa, koju numero 32:n, pikkiriikkisessä takahuoneessa valmistetaan kenialaista perusruokaa, eli riisiä, lihaa, kanaa, Victorian järveltä tuotua tilapia-kalaa, pienenpieniä omena-kaloja, ugalia eli maissipuuroa sekä tietysti teetä ja chapati-leipiä.
Uunit ovat kojun edustalla ja asiakkaat näkevät, kuinka ruoka valmistetaan. Ruokailutilaa ei ole.
– Käymme vakioasiakkaiden luona kolmekin kertaa päivässä viemässä ruokaa ja teetä, Mary Opillu kertoo.
Naisten opettaja Beatrice Adhambo Hugo eli Betty on itsekin slummin kasvatteja. Nyt hän on menestynyt catering-yrittäjä ja haluaa tarjota mahdollisuuksia muille. Bettyn kolmessa kahvilassa ammattiin opiskelijat saavat harjoittelupaikkoja, ohjausta ja roolimallin.
– Betty on hyvin vaativa, mutta niin pitää ollakin. Meidän on tehtävä uhrauksia, jotta pääsemme elämässämme eteenpäin. Kiitän Jumalaa Bettystä, Mary Opillu sanoo.
Kymmenen vuotta katukauppaa
Naisten työpäivä kestää viiteen. Betty neuvoo kaikessa ja harjoittelijat voivat keskustella hänen kanssaan myös liikeideoistaan.
– Iltaisin palaan usein vielä Bettyn kahvilaan leipomaan kakkuja omille asiakkailleni. Betty sponsoroi meitä, saamme käyttää hänen toisen keittiönsä sähköuuneja, Mary Opillu kertoo kiitollisena.
Koulun jälkeen Mary Opillu oli päässyt töihin makeistehtaaseen. Työ päättyi sairastumiseen, eikä tervehtynyt nainen enää saanut työpaikkaansa takaisin.
Nuori nainen päätti elättää itsensä kauppaamalla kadulla keitettyjä kananmunia, myöhemmin makkaroitakin. Katukauppa tuotti sen verran, että hän saattoi ensin auttaa lapsuuden perhettään ja sitten naimisiin mentyään tuoda oman panoksensa perheensä elättämiseen.
– Ensimmäisenä päivänä seisoin aamusta iltaan samassa paikassa. En saanut kaupaksi ainuttakaan kananmunaa. Seuraavana päivänä ryhdyin kiertelemään ympäri Korogochoa, Mary Opillu muistelee.
”Johdan itse itseäni”
Ammattioppiin pääseminen oli Mary Opillulle onnenpotku. Korogochon slummin noin 200 000 asukkaasta 60 – 80 prosenttia on työttöminä.
– Ravitsemusala on hyvä ala. Ihmiset syövät joka päivä.
Hän on juuri lähettänyt tarjouksensa maaseudulta tulleeseen hääjuhlatilaukseen.
– Häät ovat 200 hengelle, kakut ja ateria. Haluan saada sen tilauksen!
Sitten varjo kulkee Mary Opillun kasvojen yli. Hän on ollut 3-vuotiaan poikansa kanssa jo useita kertoja sairaalassa ja 1-vuotiaan poikansa kanssa kertaalleen. Kummallakin on leukemia.
Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus.
Hetken kuluttua Mary Opillu sanoo, että hän haluaa itse ”kirjoittaa oman ja perheensä tarinan”. Hän aikoo selviytyä vaikeuksista huolimatta. Lapsista ei puhuta enempää.
– World Vision on auttanut minua ymmärtämään, kuka olen, nainen toteaa.
– En anna enää muiden päättää elämästäni, vaan alan itse johtaa itseäni. Minun on oltava vahva.
Mary Opillu huomauttaa, että vahva on oltava silloinkin, kun edessä hohtaa neljä isoa tulikuumaa uunia.
– Unelmani on, että jonain päivänä perustan vielä oman catering-koulun!