Republikaaneilla on toki pakolliset rukoushetkensä, mutta amerikkalaisesta aatteellisesta hartaudesta ei kummankaan puolueen kokouksissa näy enää mitään. Viimeistään nyt alkaa silti olla selvää, ettei kokousten malli enää tule vanhan ajan tivoleista ja sirkuksista, vaan tämän päivän televisiosta, jonka kuningaslajeja ovat talk show’t ja tosi-tv-ohjelmat. Juuri niistä on peräisin puoluekokousten ylöspano ja puhujien retoriikka. Niiden kautta presidentinvaaliehdokkaat tulevat nopeasti tutuiksi ja vierailu niissä on olennainen osa kampanjointia.
Aiemmin puheissaan kömpelöinyt Bill Clinton teki itsensä tykö vuonna 1992 Arsenio Hallin show’ssa saksofonia soittaen. Omasta tv-show’staan kuuluksi tullut Donald Trump on vain tämän kehityksen huipentuma.
Tv-viihteellä pitkä historia
Aate ei enää noussut vanhaan tapaan maaseudulta.
Talk show – ja tosi-tv-muotoihin vakiintuneella televisioviihteellä on toki jo pitkä historia, mutta 60-luvulla niissä alettiin käsitellä musiikin ja sketsien ohella myös ajankohtaisia yhteiskunnallisia kiistakysymyksiä. Moni muistaa vielä Jatkoaikamme, jossa vuonna 1968 kansakunnan hurmasi rusettikaulainen Mauno Koivisto.
Katsojaluvut olivat huimia, mutta silti uusi käsite ”asiaviihde” herätti vielä kummastelua ja ärtymystä. Näin varsinkin siksi, että aloitteet sillä alalla tulivat vasemmistosta. Ei silti mitään uutta auringon alla, sillä jo sodan jälkeen Yleisradion johtoon noussut Hella Wuolijoki toi radioon Pienoisparlamentin, jossa eri puolueiden edustajat kävivät keskenään kiivasta keskustelua. Sieltä ja Kari Suomalaisen piirroksista moni suurten ikäluokkien lapsi sai ensimmäiset poliittiset tartuntansa.
Vielä 80-luvun alussa amerikkalaiset talk show’t olivat luonteeltaan sävyisiä ja kohteliaita, mutta vähitellen alalle alkoi nousta pääasiassa radion kautta outoja uusia lintuja. Yksi heistä oli Morton Downey, joka otti viihteellisen murjonnan kohteeksi kuolemanrangaistuksen ja abortin kaltaisia kiistakysymyksiä. Downey grillasi säälimättä vieraitaan ja kiihotti live-yleisöä ottamaan huutokuorona kantaa asiaan.
Tosi-tv:stä ei silloin vielä puhuttu, mutta juuri siihen suuntaan talk-show’t alkoivat kääntyä, ja Downeyn mallia seurasivat sitten Jerry Springerin, Russ Limbaughin ja Glenn Beckin kaltaiset hahmot. Ja mikä mielenkiintoisinta, alun perin liberaaleilta peräisin olevan muodon ottivat entistä vahvemmin haltuunsa juuri heidän kaltaisensa oikeistolaiset populistit. Se aate ei enää noussut vanhaan tapaan maaseudulta, vaan sen juuret olivat televisiossa.
Teleprompteri on oiva apu
Nyt kummankin puolueen presidentinvaalikokouksia seuratessa televisioformaattien malli näkyi selvääkin selvemmin. Varsinaista isäntäähän niissä ei tietenkään ole, tai republikaaneilla se oli ennen omaa puhettaan koko pitkän show’n ajan viisaasti näkymättömissä ollut Trump, mutta silti jokainen puhuja käyttäytyi visusti television luoman mallin mukaan. Ratkaisevana apuna siinä on teleprompteri, joka poistaa puheesta paperin maun ja tuo siihen mukaan yhtä aikaa sujuvuutta ja improvisaation tuntua.
Tänä vuonna on sopivasti kulunut seitsemänkymmentä vuotta Robert Penn Warrenin romaanin Kaikki kuninkaan miehet julkaisusta. Sen päähenkilö populistipoliitikko Willie Stark tuo heti mieleen Trumpin. Hän ei toki ollut miljonääri, vaan perinteinen maalaispopulisti, mutta Warrenin mestarillisesti kuvaamien vaalitilaisuuksien menossa ja Starkin junttimaisen hyökkäävässä tyylissä on hämmästyttävän paljon samaa kuin Trumpissa. Eipä silti, tosi ja sepite siinäkin kävivät sylipainia, sillä Starkin selvä esikuva oli kuuluisa populistipoliitikko, Louisianan kuvernööriksi yltänyt Huey Long.
Starkin puhetilaisuudet muistuttivat ”vikurivarsojen mylläkkää, Kevyen prikaatin hyökkäystä ja lauantai-iltaa Caseyn saluunan takahuoneessa”. ”Silmät pullollaan ja oikea käsi kohti taivasta” saarnaava Stark yllytti vähäväkisiä seisomaan ”omilla takajaloillaan”.
Romaanin Willie Starkin avustajaksi, oman aikansa ”spin doctoriksi” oli ajautunut entinen historian opiskelija ja toimittaja Jack Burden, joka sparrasi alun perin ”nelistävää poliittista anemiaa” kärsineestä asiapoliitikosta esiin aidon poliittisen eläimen:
”Hitto, itketä heitä tai naurata heitä, luulottele heille että olet heidän heikko ja erehtyvä kamunsa, tai luulottele heille että sinä olet Kaikkivaltias Jumala. Tai pane heidät suuttumaan. Vaikkapa itseesi. Kunhan kiihdytät heitä, samantekevää miten tai miksi, niin he kyllä rakastavat sinua ja tulevat uudelleen. Nipistä heidän herkkää kohtaansa. He eivät ole elossa, useimmat heistä, eivätkä ole olleetkaan pariinkymmeneen vuoteen. Helvetti, heidän vaimonsa ovat menettäneet hampaansa ja hehkeytensä, eikä viina pysy heidän vatsassaan eivätkä he usko Jumalaan, joten sinun tehtäväsi on kiihottaa heitä ja saada heidät tuntemaan itsensä taas eläviksi. Sitä he kaipaavat. Puhu heille vaikka mitä. Mutta älä Jeesuksen tähden yritä tuputtaa heille viisautta.” (Suom. Juhani Koskinen).