Pontus Purokuru

Vaeltaminen on itse säädeltyä kärsimystä. Siksi se tuntuu niin hyvältä.

Istun ilmastoidussa kopissa ja syön pizzaa samalla, kun öljyksi pakkautuneet muinaiset dinosaurukset räjähtelevät sylintereissä. Ajomatka Helsingistä Pohjois-Norjan tunturiylängöille on kuin nykyinen elämänmuoto pienoiskoossa.

Matkan tarkoituksena on vaeltaa ulos tästä elämänmuodosta. Se on entistä tyypillisempi halu.

Kotimaisen retkeilyn ja ulkomaan vaelluslomien suosio kasvaa. Vaeltamisesta kertovia kirjoja ja elokuvia julkaistaan jatkuvasti. Teoksissa kävellään esimerkiksi 1 800 kilometriä Yhdysvaltojen vuoristojen halki (Cheryl Strayedin Villi vaellus), Australian aavikon poikki (John Curranin ohjaama Tracks) ja Tampereella (Jyrki Vainosen Askelia).

Erämaasta haetaan samoja asioita kuin pyhiinvaeltamisesta: yksinkertaisuutta ja selkeyttä. Kaupungeissa tehtävä tietotyö on epämääräistä ja abstraktia. Vaeltaminen keskittää huomion ruumiiseen.

Luonnon keskellä elämä pyörii perustarpeiden ympärillä eikä kilpailutalouden sosiaalisissa peleissä. Nautinto syntyy siitä, ettei ole nälkä, kylmä tai liian väsynyt.

Vaelluksen lähtöpaikan lähestyessä alkaa jännittää. Finnmarkin läänin suurelta osin puuton ylänkö sijaitsee Jäämeren rannalla. Aurinko ei juuri laske heinäkuussa. Värit ovat epäuskottavan voimakkaat, taivas korkea. Vesi on niin kirkasta, että syvyysvyöhykkeet erottuvat korkealta.

Yö on kylmä ja täynnä hyttysiä

Umpimähkäinen reitti alkaa Ifjordin läheltä pienestä suosta ja pensaikosta. Suomalaiset miehet ovat perustaneet telttasaunan siihen, he tupakoivat ja kalastavat. Seuraamme mönkijätietä kumpujen yli. Riisumme housut ja kahlaamme joen poikki kohti ensimmäistä tunturia.

Leiriydymme kaksoisjärvien rannalle. Heinäkuusta huolimatta yö on kylmä ja täynnä hyttysiä. Jokin erämaassa on liikaa ja laittaa vatsan törähtelemään tunturiin. Sydän tykyttää ja kylmä hiki pusertuu makuupussia vasten. Teltassa on ahdasta ja kuumaa ja vieressä nukkuja kuorsaa.

Aamulla uin nimettömässä pienjärvessä. Syön granolaa veden kanssa ja näkkileipää. Kantapäässä on 20-kiloisen rinkan ja vaelluskenkien tekemä rakko. Jalkaterä vuotaa verta järven pohjakivistä.

Autiomaan villeys muistuttaa, millaisesta kylmästä kaaoksesta ihmiset ovat kaivertaneet lämmitetyn ja sähköistetyn maailmansa, jossa vesi juoksee ja posliiniputki nielee ulosteet.

Ihminen erittää ympärilleen teknologiaa niin kuin mustekala suihkuttaa mustetta. Vaeltaessa luovutaan suuresta osasta teknologiaa. Olo on kuin hummerilla ilman saksia.

Haen lohtua vertailemalla kallioisia vaaroja Taru sormusten herrasta -elokuviin ja rannoilta kumpuilevia nummia Game of Thronesiin. Kävely erämaassa saa kaipaamaan videopelejä, joissa kävellään erämaassa.

Maisemat ovat hienompia kuin mitkään aiemmin näkemäni, mutta silti tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken aikaisemmin, niin kuin kaikki länsimaista pop-kulttuuria kuluttavat ovat kokeneet New Yorkin Times Squaren jo kauan ennen kuin menevät sinne.

Myös erämaa on etukäteen kulutettu.

Kivikkoista ja järvistä erämaata ei voi kukaan ottaa hyötykäyttöön, paitsi me, jotka kävelemme täällä.

Kivikkoista ja järvistä erämaata ei voi kukaan ottaa hyötykäyttöön, paitsi me, jotka kävelemme täällä.

Väsymys, nälkä ja kipu

Käveleminen todella tyhjentää mieltä. Kokemus erillisestä minästä liukenee hitaasti kiviin, koskiin, kuruihin ja kallioihin. Hiljaisuus kantaa ääniä kaukaa.

Mieli ei tietysti pääse täysin tyhjäksi, vaan itseään toistava askellus tuo päähän musiikinpalasia, mainosrenkutuksia ja typeriä hokemia.

Käveleminen kastelee hiellä, väsyttää, kyllästyttää, on vuorotellen raskasta ja kevyttä ja tuo aina nälän.

Väsymys, nälkä ja kipu kuuluvat vaeltamiseen, mutta niitä ei tarvitse sietää sellaisenaan. Otan teknologian taas avuksi: teen jauheesta urheilujuomaa vesipulloon, syön proteiinipatukoita, ryöstöviljelen rakkolaastareita ja rasvoja.

Näen kotkan, kahlaajalinnun, lumikon ja metsähiiren. Kalaa ei juuri tule, eikä sitä saa vesilintukaan, joka sukeltaa kymmenien metrien matkan. Yhtenä iltana saamme suuren ja rasvaisen raudun sekä kaksi pientä taimenta. Siitä tulee matkan juhlaruoka.

Löydämme vesiputouksen ja sen alta kallioon muodostuneen porealtaan, mutta on liian kylmää ja väsynyttä kylpemiseen. Se tuntuu tuhlaukselta, niin kuin koko autiomaa: täällä ei kasva puita eikä löydy öljyä.

Kivikkoista ja järvistä erämaata ei voi kukaan ottaa hyötykäyttöön, paitsi me, jotka kävelemme täällä ihmettelemässä hyötykäytön puutetta.

Selfie pääkallon kanssa

Kolmantena päivänä aurinko valuttaa lämpöä kuin laavaa. Ifjordin alueen historiallinen keskiarvo heinäkuun lopun lämpötilaksi on 11 astetta. Nyt mittari näyttää 25.

Tulemme ohuesta sepelistä koostuvalle rannalle. Kivet rätisevät kenkien alla kuin rahasäiliön kolikot. Tekee mieli kävellä rinkka selässä järveen ja kellua. Suojaudun auringolta takilla ja 50 suojakertoimen voiteella.

Lämpötilasta huolimatta kivikkoisen tunturin koillisrinteeltä löytyy lunta ja jäätä. Pystytämme teltan kukkulalle niemenkärkeen, jossa makaa poron luuranko. Otan selfien pääkallon kanssa.

 Vaeltaminen on joka tapauksessa etuoikeutta.


Vaeltaminen on joka tapauksessa etuoikeutta.

Kiipeän leiriltä Suolojároaivin 448-metriselle etelähuipulle. Sieltä löytyy laaja ja pehmeä tasanne, jota kalliot suojaavat jokaisesta suunnasta. Huipulle voisi pystyttää teltan ja tehdä sinne ihmisen pesän.

Keitän iltapalaksi tulisia nuudeleita soijarouheella. Kaadan tähteet tunturikohokkien sekaan. Lapintiira kiertää leiriä ja iskee kiinni. Se hylkää ruoan nopeasti ja lentää järveen ryystämään vettä.

Aurinko lamaannuttaa

Autiomaassa oppii nopeasti, miten sää ja mielentila ovat paikallisia ja ohimeneviä. Sadepilven reuna on terävä, ja helposti alkanut päivä kääntyy hikiseksi vuoristonousuksi. Maasto muuttuu jokaisen päivän aikana, eikä luonto varsinaisesti toista itseään koskaan, toisin kuin me eläimet.

Lumen ja auringon nuolema autiomaa kätkee aina uuden korkeuskäyrän ylhäällä näkyvän huipun taakse. Hellekävely uhkaa mennä vuorikiipeilyksi rinkan kanssa, kun seuraamme valkoista poroa jyrkkään kanjoniin ja hivuttaudumme 40 sentin levyiselle kielekkeelle, jonka alla on liukumäki teräväkiviseen järveen.

Aurinko lamaannuttaa. On niin kuuma, että menemme taas uimaan, tällä kertaa koskeen muodostuneeseen altaaseen.

Ylängön tuulikuilu toimii luonnon suurena kuivurina, kunnes tuuli laantuu ja hyttyset inisevät lihan ja veren perässä. Retkikeittimen pohjalla on kymmeniä käristyneitä itikoita. Jokaisesta ruoasta löytyy hyönteisproteiinia. Kun laskee housunsa, hyttyset ovat jo siellä.

Ylitämme tikkukiviä, sälpää, kallioleikkauksia ja poromiesten kotapaikkoja. Muita jälkiä ihmisestä emme ole nähneet kahteen päivään.

Erämaassa voi luulla kävelevänsä ulos yhteiskunnasta. Todellisuudessa jokainen kantaa yhteiskuntaa mukanaan eri tavoin. Toiset lentävät eräkämpälle helikopterilla juomaan lonkeroa, kulkevat ryhmänä merkittyä reittiä tai jättävät roskansa Meekonjärvelle muodostuneelle vaeltajien kaatopaikalle. Toiset tekevät omat polkunsa eivätkä jätä jälkiä.

Vaeltaminen on joka tapauksessa etuoikeutta. Jos haluaa Lappiin, se vaatii varusteita, tietotaitoa, itseluottamusta, mahdollisuuden irrottautua arkivelvoitteista ja mielellään auton.

Kovinta tahtia ympäri maailman näyttävät marssivan valkoiset miehet, joilla on kalliimmat rinkat ja kevyimmät teltat.

Liike, kävely, siirtyminen ja vaeltaminen

Laura Gustafsson kirjoittaa Anomaliassa, että ehkä ihmisen kuuluu olla liikkeessä. “Jospa kaikki masennukset ja häiriöt johtuvat siitä, että tylsistymme ja turhaudumme.” Jospa paikallaan eläminen on luontomme vastaista.

Liike, kävely, siirtyminen ja vaeltaminen parantavat. Niitä kannattaa kokeilla ensimmäisenä, jos on lamaantunut. Mutta niihin liittyy myös omanlaisensa tuska.

Vaeltaminen on masokismia eli kärsimystä, josta saa nautintoa, koska sitä voi itse säädellä.