Ukrainan itsenäisyyttä aikoinaan ajaneet liikkeet OUN ja UPA ovat maan historiakiistan keskiössä. Vaikka liikkeet on kuopattu aikoja sitten, niiden toimintatavat herättävät edelleenkin kiihkeää keskustelua.
Ukrainalaiset olivat pitkään Euroopan suurin kansa ilman omaa valtiota – siinä mielessä heitä voi verrata kurdeihin. Niin ukrainalaisten kuin kurdienkin piirissä kansallismielisyyden skaala on laaja, välinpitämättömyydestä kiihkomielisyyteen. Kiihkomielisistä jotkut ovat valinneet terrorismin taistelukeinokseen, ja tämä on ollut tavallisempaa ukrainalaisten kuin kurdien keskuudessa.
Ukrainalaiset aktivistit ottivat jo 1920-luvulla murhat tärkeimmäksi taistelukeinokseen. Tänään Isisin islamistit Lähi-idässä ja Euroopassa muodostavat tärkeimmän terroria käyttävän ryhmän, mutta historiantutkijat voivat tarkastella ukrainalaisia aktivisteja varhaisempana tapauksena. Tämä saattaisi olla hyödyllistä aikana, jona matalaotsainen kansallismielisyys taas leviää Euroopassa.
Terrorismi oli 1920- ja 1930-luvuilla ukrainalaisten nationalistien tärkein taistelukeino.
Jo ensimmäisen maailmansodan aikana syntyi joukko-osastoja, jotka pyrkivät Ukrainan itsenäistymiseen. Eräs tällainen järjestö yhtyi vuonna 1929 nationalistisiin opiskelijajärjestöihin, jolloin syntyi Ukrainan kansallismielisten järjestö (OUN). Toiminnan pääpaino oli Puolaan kuuluvassa Itä-Galitsiassa ja sen pääkaupungissa Lwówissa, nykyisessä Lvivissä.
Puolan hallitus ei toteuttanut maan viidelle miljoonalle ukrainalaiselle luvattua itsehallintoa, vaan päinvastoin sulki ukrainankielisiä kouluja. Kun uusi hallitus 1930-luvun alussa pyrki sovintoon, OUN halusi kaikin tavoin estää tämän. Liikkeen johtoon kuulunut Stepan Bandera järjesti toveriensa kanssa terrorikampanjan, jonka päämääränä oli estää sovinto provosoimalla Puolan hallitus vastatoimiin. Johtavia puolalaisia sovinnontekijöitä murhattiin tai yritettiin murhata, samoin ”liian maltillisia” ukrainalaisia.
Puolan sisäministeri murhattiin vuonna 1934, koska hän oli alkanut neuvotella maltillisten ukrainalaisten ryhmien kanssa. Bandera oli järjestämässä tätä murhaa ja tuomittiin siitä kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Kun Saksa valtasi Puolan syyskuussa 1939, hänet vapautettiin.
Bandera pyrki nyt OUN:n korkeimmaksi johtajaksi, mutta sen epäonnistuttua hän jakoi järjestön. Hänen siipensä tunnettiin nimellä OUN-B (eli banderalaiset) – kun nykyään puhutaan OUN:stä, tarkoitetaan tätä vähemmistösiipeä. Sen yhteyteen perustettiin vuonna 1942 Ukrainan Kapina-armeija (UPA).
Saksa löi ensin OUN:n päävihollisen Puolan ja hyökkäsi kesäkuussa 1941 järjestön toiseen viholliseen, Neuvostoliittoon. Banderan kannattajat julistivat heti itsenäisen Ukrainan valtion, luvaten yhteistyötä Saksan kanssa. Adolf Hitler ei kuitenkaan ollut kiinnostunut, vaan antoi vangita OUN:n johdon.
Bandera joutui Sachsenhausenin keskitysleirin vip-selliin, josta hän vapautui vasta sodan loppuessa. Hän ei siten henkilökohtaisesti osallistunut käytännön toimintaan, mutta hänellä oli sellainen arvovalta, että taistelua käytiin hänen nimissään, vaikka hän pysytteli Saksassa.
OUN taisteli näinä vuosina edelleen lähinnä puolalaisia vastaan. Ukrainalaisina pidettyjä alueita puhdistettiin puolalaisista ja usein myös bolševikeiksi leimatuista juutalaisista.
Kesäkuussa 1943 UPA:n aluekomentaja Dmytro Kljahkivski käski tappaa Volhynian maakunnan kaikki 16–60-vuotiaat puolalaiset miehet ja tuhota heidän kylänsä. Näin pitkälti tapahtuikin, mutta myös naisia ja lapsia tapettiin. Yhteensä noin 50 000 ihmistä murhattiin näissä UPA:n operaatioissa, joita tehtiin muuallakin.
Amerikkalainen historiantutkija Timothy Snyder on kirjoittanut kaksi laajaa teosta tämän Saksan ja Venäjän välisen alueen verisestä historiasta, Bloodlands ja Black Earth. Hän toteaa Banderan eläneen aikana, jolloin oli hyvin helppoa käyttää väkivaltaa, mutta mahdollisuus saavuttaa tätä kautta Ukrainan itsenäisyys oli minimaalinen.
Snyderin mukaan UPA luultavasti tappoi yhtä paljon ukrainalaisia kuin puolalaisia, koska heidät, joilla ei ollut ”oikea” kansallisuustunne, katsottiin pettureiksi. Mutta tällaiset toimintatavat kai pikemminkin vaikeuttivat ukrainalaisen kansallistunteen syntymistä?
Snyderin katsannossa Ukraina oli Saksalle ja Neuvostoliitolle tärkeä ennen kaikkea viljavan mustan mullan alueena. Josif Stalin noudatti Ukrainan suhteen ”sisäisen kolonisaation politiikkaa”, siirtäen suuren osan alueen viljasadosta Venäjän puolelle.
Hitler, vaatiessaan Saksalle lisää ”Lebensraumia” (elintilaa), tähtäsi myös Ukrainaan. Tarkoitus oli antaa kolhoosien jatkaa, mutta lähettää niiden tuotanto Saksaan. Hitlerin suunnittelijat laskivat, että tämän tuloksena noin 30 miljoonaa neuvostoihmistä kuolisi nälkään.
Snyderin mukaan mikään muu maa Euroopassa ei ollut sellaisen kolonisaation kohde kuin Ukraina eikä kärsinyt niin paljon – ”se oli maapallon hengenvaarallisin seutu vuosina 1933–1945”.