Pintaa syvemmältä
Turkkilainen ei voi puhua armenialaisten vuoden 1915 joukkomurhista kansanmurhana – jos hän tekee niin, hän ei ole oikea turkkilainen. Näin kommentoi Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan Saksan liittopäivien julkilausumaa viime viikolla. Lausumassa tapahtumasarja, joka johti osmanien valtakunnan armenialaisten merkittävän osan kuolemaan, leimattiin kansanmurhaksi.
Voisi ajatella, että nyky-Turkki ei ole vastuussa näistä vanhoista tapahtumista, mutta Erdoğan ei ajattele näin. Hän näkee johtamansa valtion tämän vanhan suurvallan suoranaisena seuraajana ja tavoittelee sillä ollutta asemaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan poliittisena ja uskonnollisena valtiaana.
Suurin osa Saksan turkkilaistaustaisista kansanedustajista kannatti päätöstä armenialaisten kansanmurhasta.
Saksassa asuu paljon turkkilaistaustaisia ja liittopäiviltäkin heitä löytyy peräti 14. Heistä 11 oli ajamassa julkilausumaa kansanmurhasta. Erdoğan on järkyttynyt tästä tiedosta. ”Jotkut väittävät heitä turkkilaisiksi. Ei helvetissä. Heidän verensä pitäisi testata laboratoriossa”, hän sanoi erään yliopiston juhlatilaisuudessa.
Nämä julkilausuman kannattajat tukevat Erdoğanin mukaan ”PKK:n kansanmurhaa”. Hänen ajattelussaan oikea turkkilainen pitää kaikissa tilanteissa maan asukkaiden enemmistön puolta kaikkia vähemmistöjä vastaan. Joka ei sitä tee, ei ole oikea turkkilainen, eikä hänen verensä siten voi olla oikeaa turkkilaista verta.
Julkilausumaa ehdotti Saksan vihreän puolueen johtoon kuuluva Cem Özdemir. Häneen on viime päivinä kohdistettu niin paljon murhauhkauksia (ilmeisesti saksanturkkilaisilta tahoilta), että Saksan poliisi on antanut hänelle oman turvamiehen.
Erdoğan on tietenkin käynyt Saksan kimppuun, viitaten vaikkapa Saksan Lounais-Afrikan heimoihin kohdistamaan sortoon 1900-luvun alussa. Painavampiakin argumentteja totta kai löytyy.
Erdoğan sanoo: ”Meidän historiamme ei ole verilöylyjen historiaa. Se on armon ja myötätunnon historiaa. Tässä on meidän välisemme ero.” Se särähtää väistämättä korvaan.
Vielä hälyttävämmin hän samassa yhteydessä sanoi: ”Samaan tapaan kuin olemme maantieteellisesti osa Eurooppaa, näemme myös Euroopan osana itseämme”.
Veren yhdistävä vaikutus korostui Azerbaidžanin ja Armenian välisen jännityksen kasvaessa talvella, jolloin Turkki käytti ”yksi kansa, kaksi kansakuntaa” -ilmaisua antaessaan täyden tukensa Bakun hallitukselle.
Vähemmistöjen on siis syytä tukea toisiaan. Helsingissä Turkin kurdien kulttuuriseura järjesti viime viikolla monikulttuurikeskus Caisassa tilaisuuden, jonka pääpuhuja oli Turkin vasemmisto- ja kurdipuolueen (HDP) kansanedustaja Garo Paylan. HDP on Kansojen demokraattinen puolue, ja sen kansanedustajiin kuuluu paitsi turkkilaisia ja kurdeja myös pienempien kansojen edustajia.
Paylan on armenialainen, ja hän on toiminut Istanbulissa armenialaisten koulujen hallinnossa. Hänet valittiin parlamenttiin viime vuoden kesäkuun vaaleissa, jotka toivat tuulahduksen poliittisesta suojasäästä Gezi-puiston kapinan hengessä.
Paylan on tavallaan tullut tunnetuksi myös Suomessa. Huhti-toukokuun vaihteessa näytettiin Facebookissa ja tv:ssä videopätkä nyrkkitappeluista Ankaran parlamentissa. Ne liittyivät parlamentin valiokunnassa käsiteltyyn perustuslain muutokseen, jolla poistettaisiin kansanedustajien syytesuoja. HDP:n kansanedustajia halutaan syyttää tuomioistuimissa kurdien oikeuksien tukemisesta.
Paylan vastusti valiokunnassa tätä esitystä, ja sitä hän ei olisi saanut tehdä. Videopätkässä näkyy, kuinka ryhmä mieskansanedustajia tunkeutuu Paylanin luokse päästäkseen lyömään häntä. Moni pääsi – hän laski saaneensa noin sata iskua, mutta sairaalassa ei löytynyt vakavampia vaurioita.
Raivo Paylania kohtaan johtui ilmeisesti ennen kaikkea hänen puheenvuorostaan kansalliskokouksessa 21. huhtikuuta, jolloin hän ehdotti tutkimusryhmän asettamista tutkimaan armenialaisten poliitikkojen tappoja vuonna 1915. Salissa oli paljon tyhjiä paikkoja, joten hän pääsi elävöittämään esitystään sijoittamalla tapettujen poliitikkojen kuvia pöydille.
Paylan kertoi heidän vaiheistaan ja totesi myös monessa kaupungissa olevan edelleen vainojen johtoryhmän jäsenten mukaan nimettyjä toreja ja katuja. ”Voisitteko kuvitella lähtevänne Saksaan ja kävelevänne Hitler-bulevardia tai Göbbels-katua”, hän kysyi.
Puheessaan Caisassa Paylan totesi, ettei Turkki koskaan ole ollut demokraattinen maa, ei myöskään Kemal Atatürkin johtaessa sitä. Turkki ei myöskään ollut täysin turkkilainen maa. Anatolian asukkaista 40 prosenttia oli kristittyjä – kreikkalaisia, armenialaisia tai assyrialaisia – tai juutalaisia.
Sellaisissa oloissa paikallinen demokratia olisi tarpeen, mutta pyrkimykset tähän on tukahdutettu, esimerkiksi Dersimissä vuonna 1938. Tällä linjalla jatketaan edelleen, vaikka nykyään islamistisin tunnuksin: Turkki lähetti aseita Isisille viiden vuoden ajan. Joskus tulevaisuudessa meiltä kysytään: miksi ette toimineet Erdoğania vastaan?