Horisontti
Moni kuntavaalien ehdokas lupaa vilpittömästi ajaa parempaa päivähoitoa, opetusta ja vanhustenhoitoa. Tultuaan valituiksi hän huomaa kunnanvaltuuston päättävän ensimmäiseksi paljonko rahaa kunnan menoihin saa korkeintaan käyttää. Koska tämän päätöksen yhteydessä ei puhuta opetuksesta, päivähoidosta tai vanhustenhoidosta, kysymys ohitetaan helposti teknisenä asiana.
Pian huomataan, että rahat eivät riitä, ellei koulujen ja päiväkotien ryhmäkokoja kasvateta ja vanhusten laitospaikkoja vähennetä. Poliitikot, jotka halusivat vaikuttaa juuri näihin asioihin, ovat voimattomia. Leikkausten määrästä on jo päätetty ja vaihtoehtoiset leikkauskohteet olisivat vielä huonompia.
Tällaista rahankäytön suunnittelua kutsutaan kehys- tai raamibudjetoinniksi. Siinä toiminta sovitetaan ennalta päätettyyn rahankäytön kattoon, sen sijaan, että ensin pohdittaisiin vaikkapa opetuksen tai vanhustenhoidon tavoitteita, ja sen jälkeen alettaisiin etsiä keinoja haluttujen toimien rahoittamiseksi.
Budjettipäätökset tehdään vailla tietoa niiden vaikutuksista: menojen enimmäismäärä nostetaan keskeiseksi valinnaksi, ja vasta sen jälkeen tutkitaan, mitä muutoksia palveluihin menokatossa pysyminen vaatii. Järjestelmä estää oikea-aikaisen keskustelun politiikan todellisista vaihtoehdoista kuten veronkorotuksista leikkausten sijaan.
Tällaiset käytännöt kumpuavat politiikkaa kohtaan koetusta epäluulosta. Poliittinen oikeisto on pitkään ja systemaattisesti levittänyt ajatustapaa, jonka mukaan julkinen rahankäyttö on aina holtitonta, ellei sitä jotenkin kurinalaisteta etukäteen. Puheet ”populistisista lupauksista” ja ”julkisen sektorin turpoamisesta” ovat tämän ideologisen vaikuttamisen ilmentymiä.
Ajatustavan ongelmana ei ole pelkästään heikko todellisuusvastaavuus, vaan ennen kaikkea se, että poliittisen järjestelmän ainoa kestävä oikeutus on demokraattinen oikeutus. Kehysbudjetoinnin käytännöt ovat toimivan demokratian esteitä.
Toimiva demokratia edellyttää mahdollisuutta tuoda erilaisia vaihtoehtoja pöytään, käydä laajaa keskustelua ja myös oppia virheistä. Kun talouden raamit on asetettu liian tiukoiksi, poliitikot tulevat herkästi päättäneeksi heikennyksistä palveluihin, vaikkeivät itsekään pitäisi niitä perusteltuina. Äänestäjille syntyy kokemus, että äänestystulos ei vaikuta politiikkaan.
Rahankäytön aitojen vaihtoehtojen kaventuessa myös laajemmat yhteiskunnalliset vaihtoehdot katoavat näkyvistä. Samalla poliittinen puhe saa retorisen väistelyn sävyjä, kuten ”sote-palveluista säästetään kolme miljardia euroa ilman, että palveluiden laatu heikkenee”.
Raamibudjetoinnissa leikkauksia vastaan argumentoiminen on hankalaa, koska talouspäätöksiä tehtäessä puhutaan vain numeroista. On uskottavampaa puolustaa vaikkapa pieniä päivähoitoryhmiä ja vanhustenhoidon kehittämistä kuin vaatia lisää rahaa keskustelussa, jossa puhutaan vain menokatosta. Kysymys siitä, kuinka laajaa palveluntuotantoa pidetään tarpeellisena tai arvokkaana, pelkistyy tekniseksi kysymykseksi vailla julkisen toiminnan sisältöjen ja tavoitteiden arviointia.
Vasemmisto on vastustanut viimeaikaista leikkauspolitiikkaa tyylikkäästi. Kuitenkin johdonmukainen linja, erottautuminen muista ja oman politiikan tekeminen edellyttävät taloudellisen demokratian näkökulman selventämistä. On ymmärrettävä, että tämän päivän kamppailuun taloudellisen demokratian puolesta kuuluu myös kehys- ja raamibudjetointijärjestelmien vastustaminen.
Vasemmistoliiton tulisikin aktiivisesti vaatia, että budjetin toiminnallisista sisällöistä ja käytettävän rahan määrästä päätetään yhtä aikaa, sekä kunnallisessa että valtiollisessa politiikassa. Puolueen tavoiteohjelmaan tulisi kirjata tähän liittyvät konkreettiset tavoitteet:
– Valtio ei saa rajoittaa kuntien budjetointivaltaa vaatimalla kunnilta sitoutumista ennalta määrättyihin menokehyksiin.
– Kuntalaista tulee poistaa määräys alijäämän kattamisvelvollisuudesta.
– Kunnallisessa päätöksenteossa tulee päättää budjetin suuruudesta ja toiminnallisista tavoitteista samanaikaisesti ilman ennalta laadittuja sitovia menokehyksiä.
– Valtion budjetoinnissa on luovuttava sitovista budjettikehyksistä, joiden valmistelu antaa käytännössä valtiovarainministeriölle huomattavaa valtaa suhteessa muihin ministeriöihin.
– Finanssipoliittinen laki on kumottava tai muutettava joustavammaksi, ja EU:n alijäämäsääntöjä vastaan on toimittava aktiivisesti.
Vuorjoki on vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Helsingissä ja Eskelinen yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.