Horisontti
Kunpa tietäisi! Kunpa edes hallitus tietäisi!
Historiallisesti puhutaan kuitenkin huomattavan suuresta toimintakulttuurin muutoksesta. Digitalisaatio pakottaa meidät ajattelemaan uusiksi sekä tuotannollisen toimintamme perusteet että yksityistä ja julkista toimintaa koskevat valtasuhteet.
Vaikka digitalisaatiolla ei ole vielä vakiintunutta määritelmää, bisneksen näkökulmasta sillä tarkoitetaan digiteknologiaa hyödyntävää, uudet arvonlisäysprosessit mahdollistavaa toimintamallia. Itse puhuisin tiedonsiirtoalustasta, jonka varaan myös julkiset palvelut jatkossa rakentuvat. DigiSuomi 2017 -hankkeessa mukana olevan Lauri Ojalan mukaan digitalisaatio on se pieni juttu maitotölkin ja ydinvoimalan välissä.
En oikein jaksa pitää sattumana sitä, että Nokian, Elisan ja DNA:n edusmiesten nimet putkahtelevat esiin lähes kaikissa valmisteluryhmissä.
Ei ole siis lainkaan yhdentekevää, millaisen digistrategian Sipilän hallitus on meille suomalaisille kaikessa hiljaisuudessa rakentanut. Meille tuskin riittää lupaus riitä se, että ”Suomi pysyy kehityksen kärjessä”. Meidän on myös tiedettävä se, mitä uusi tiedonsiirtoalusta mahdollistaa ja mitä se sulkee pois.
Otetaan esimerkiksi turvallisuus.
Eräissä asiantuntijakirjoituksissa on todettu, että uuden tiedonsiirtoalustan tulee olla turvallinen ainakin kolmessa merkityksessä: sen tulee olla tiedon luotettavuuden turvaava, tiedonsiirtoympäristön toimivuuden turvaava ja tiedon yksityisyydensuojan turvaava. Jokainen näistä on toki tärkeä myös omana itsenään, mutta digistrategiassa olisi nähtävä näiden kolmen yhteisvaikutus?
Kullakin alalla on omat painotuksensa. Sosiaali- ja terveyspalveluissa korostuvat tietoturva ja yksityisyydensuoja. Sähköntuotannossa, pankkipalveluissa ja erilaisissa huoltovarmuutta edellyttävissä palveluissa korostuu järjestelmäturvallisuus. Mutta oikeus omaa itseään koskeviin tietoihin, ilman näiden tietojen jälkimarkkinoita, on kyllä oma juttunsa kaikissa mahdollisissa tiedonsiirtoalustoissa.
Yksi asia näyttää kuitenkin aika selvältä. Ilman valokuitupohjaisten ratkaisujen laajentamista kaikki kolme turvallisuuden muotoa ovat uhattuna. Langattomat verkot ovat aina murrettavissa ja niitä myös murrettu. Kokonaisia pankkeja on tyhjennetty hakkeroitujen SWIFT-koodien avulla. Ja monista maista on näyttöä myös kokonaisten tiedonsiirtojärjestelmien kaatamisesta.
Ja silti Suomen hallitus näyttäisi yhä perustavan strategiansa langattomien verkkojen varaan. Ja vieläpä tavalla, josta paistaa läpi ihan perinteinen sisäpiirin vispilänkauppa. Itse en oikein jaksa pitää sattumana sitä, että Nokian, Elisan ja DNA:n edusmiesten nimet putkahtelevat esiin lähes kaikissa valmisteluryhmissä niin virallisissa kuin epävirallisissakin.
Herää kysymys, mikä on valtion rooli valmistelussa?
Ilman valokuitua ei synny uusia sovelluksia. Nykyinen tiedonsiirtokapasiteetti ei siihen riitä. Tuntuisi siten luontevalta, että juuri valtio ottaisi roolin nopeiden kuituyhteyksien laajentamiseksi koko maahan. Mutta jostakin syystä tämä näkökulma ei Suomen vähäisessä poliittisessa keskustelussa ole päässyt esiin.
Erityisen ongelmallista tämä on sosiaali- ja terveyspalveluja koskevan sote-uudistuksen kannalta. Jos tavoitteena on nykyistä kustannustehokkaammat sosiaali- ja terveyspalvelut, niin asiakasturvallisuutta vaarantamatta tätä tavoitetta on todella vaikea saavuttaa ilman kuitupohjaisia tiedonsiirtojärjestelmiä.
Julkisesta tuesta huolimatta yksityiset verkkoyhtiöt eivät ole halunneet investoida taajamien ulkopuolelle. Ruotsissa, kiitos valtion aktiivisen roolin, jo noin puolet kiinteistöistä on saatu valokuidun päähän. Suomessa vastaava luku huitelee viiden prosentin paikkeilla.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Valokuituverkon ja palveluiden nopea laajentaminen pitäisi olla digistrategian lähtökohta. Kuituverkoissa valtio voisi ottaa vetovastuun ja omistajan roolin samaan tapaan kuin kantaverkkoyhtiö Fingrid on ottanut sähkönsiirron tuottajilta jakeluverkko- ja teollisuusyrityksille.
Selkokielellä asian on esittänyt talouskolumnisti Jouko Marttila. Ottamalla yllä esitetyn roolin valtio takaisi tasapuoliset kilpailuolosuhteet kaikille verkko-operaattoreille ja palveluntarjoajille. Kun valtio vastaa sähköinfran lisäksi liikenneinfrasta, niin miksi ei huippunopeasta tietoliikenneinfrasta.
Ilman nopeita ja älykkäitä tieto- ja sähköverkkoja digitalisaatio ei toteudu, ja kustannustehokkaat uudet palvelut jäävät syntymättä. Ja ne palvelut, jotka ilman valokuitua mahdollisesti saadaan toimimaan, ovat ongelmallisia monessa muussa mielessä.
On valitettavaa, että näistä asioista ei ole syntynyt laajempaa kansalaiskeskustelua.