Henkilökohtaista
Tulin Lesbokselle avustustöihin ensimmäisen kerran viime syksynä. Olin nähnyt kuvat pienestä Aylan-pojasta hukkuneena hiekkarannalla ja itkusta ei tullut loppua. Päätös lähteä oli helppo ja nopea.
En ole pystynyt täyspäiväisesti keskittymään Suomessa mihinkään menetettyäni lapseni. Täällä koen pystyväni vaikuttamaan myönteisesti lasten elämään.
Tulin uudelleen helmikuun 13. päivä. Olen käynnistämässä koulutushanketta pakolaislapsille Teachers4refugees -verkostossa. Moni lähtee pakolaisleireiltä eteenpäin saadakseen lapsensa kouluun. Varsinkin syyrialaiset ja irakilaiset ovat hyvin koulutettuja ihmisiä ja haluavat samaa lapsilleen.
EU:n ja Turkin välinen sopimus on hiljentänyt Kreikan saaret. Lesboksellakin tulijat joutuvat säilöönottokeskukseen, josta ei saa liikkua. Ensimmäiset palautukset on tehty.
Niinpä nyt 2 000 ihmistä päivässä pyrkii Italiaan, jonne reitti on hurjan paljon vaarallisempi. Viime yönä hukkui 400 ihmistä.
Nyt tulijoista 35 prosenttia on lapsia. Ensin ovat lähteneet perheen vahvimmat eli miehet. Nyt naiset ja lapset lähtevät perään keskenään, kun yritetään perheenyhdistämistä. Hekin joutuvat käyttämään salakuljetusreittejä. Laillisia reittejä ei ole olemassa.
Välillä on rankkaa, mutta kertaakaan en ole halunnut täältä pois. Enemmän minua ahdistaa Suomessa käytävä keskustelu. Ei pelkästään se, miten pakolaisuus on demonisoitu, vaan koko leikkaushässäkkä, jossa saavat kyytiä kaikki heikossa asemassa olevat ihmiset. Ymmärrän leikkausten vaikutukset, kun olen itse ollut vaikeasti kehitysvammaisen lapsen yksinhuoltaja.
Olen toiminnallinen ja minua helpottaa se, että pääsen tekemään vaikka pienenkin asian.
Tunnen raivoa EU:ta kohtaan ja syvää turhautumista poliittiseen päätöksentekoon. Euroopassa on ihmisyyden kriisi, ei pakolaiskriisi.
Toisaalta kuuntelen ja ihailen täällä niin paikallisia kuin pakolaisia. Heissä on sitkeyttä, myötätuntoa ja inhimillisyyttä. Pelkästään viime vuonna Kreikkaan tuli miljoona pakolaista. Saarilla halutaan auttaa siitä huolimatta, että ihmisillä on huoli elinkeinostaan, kun turistit vähenevät.
Pakolaisista toiset ovat ihan lukossa, toiset hysteerisiä, jotkut vain kiitollisia. Heillä on takanaan voimakkaita kokemuksia. Kuuntelen, mutten kysy.
On selvää, että heillä jokaisella on pitkäkestoinen trauma daeshin tekemisistä ja vaarallisesta matkasta. Euroopassa tarvitaankin huimat resurssit traumojen käsittelyyn. En tiedä, onko siihen valmiuksia tai halua, koska tulijat käsitetään uhaksi, mikä puolestaan on linjassa eurooppalaisen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan, imperialismin ja kolonialismin kanssa.
Avustustyö on ruuan jakamista, varastojen järjestelemistä, hengen pelastamista, ensiapua. Se antaa minulle uskoa ihmisyyteen, toivoa, rakkautta. Rakkautta Lesboksella on älyttömän paljon. Se tihkuu kaikesta
Ollaan ihmisiä ihmisille, ei tämä ole sen kummallisempaa. Yhtenä raskaana yönä pidin seuraa tulijoille, jotka odottivat pääsyä rekisteröintiin. Yksi mies kiitti minua siitä, että olin niin rento. Ei näihin paikkoihin kannata lähteä, jos kuvittelee tekevänsä sankaritekoja.