Horisontti
Kesäkuussa 2001 osallistuin New Yorkissa YK:n asuinyhdyskuntakokoukseen. Habitat-kokouksen, jonka tunnuksena oli, että ”puolet ihmiskunnasta asuu nyt kaupungeissa”. Sittemmin kaupungistumisen vauhti on maailmanlaajuisena megatrendinä vain voimistunut.
Vielä sata vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskuntaa asutti ”savupirttien kansa”. Sisällissodan jälkeen asuntokysymystä ratkaistiin pääosin maaseudun asutustoiminnalla eli pienviljelijäprojektilla. Valtio tuki asuntorakentamista maaseudulla enemmän kuin kaupungeissa aina 1950-luvun lopulle asti.
Modernisaatio kiihtyi rajuun vauhtiin vasta 1960-luvulla. Maaseudun pienviljelijöiden lapset lähtivät liikkeelle uuden työn perässä niin tehtaisiin kuin palvelualan töihin. Satojentuhansien matka vei Ruotsiin asti, mutta suurempi osa löysi uuden kotinsa nopeasti nousseista metsälähiöistä.
Kaupungit oli koettu kansallismielisessä Suomessa turmeluksen ja radikalismin pesinä. Kauheinta olivat ”ahtaat ja pimeät vuokrakasarmit”. Vasta sotien jälkeen käynnistyi laajamittainen tukitoiminta myös asutuskeskusten asuntopulan lieventämiseksi, kun Arava-järjestelmä vuonna 1949 sai alkunsa. Ja vasta 1960-luvulla valtion tuotantotuen painopiste siirtyi selkeästi kaupunkeihin ja vuokra-asuntoihin.
Suomi on ollut kaupungistumisen perässähiihtäjä. Olemme kuitenkin kovaa vauhtia ottamassa kiinni sitä noin sukupolven mittaista takamatkaa, joka meillä vielä on muuhun Pohjolaan ja Länsi-Eurooppaan verrattuna. Meillä on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus arvioida edellä kulkeneiden maiden kokemuksia ja viisaasti toimien mahdollisuus myös välttää monia muualla syntyneitä ongelmia.
Asuntokysymys oli ennen globaalikapitalismin aikakautta merkittävä poliittinen kamppailukysymys. Valtiolla ja kunnilla oli suuri vastuu asuntohuollosta erityisesti 1960–1980-luvuilla. Talouden avauduttua asuntokysymyksen ratkaisu on entistä enemmän jätetty asuntomarkkinoiden varaan.
Viime vuosina nopea muuttoliike – kaupungistumisloikka – on kärjistänyt asuntokysymystä erityisesti pääkaupunkiseudulla. Helsingin Sanomat tiivisti pääkirjoituksessaan (1.4) urbaanin Suomen ongelman osuvasti: ”Helsingissä olisi työtä niille, joilla ei ole varaa asua siellä”.
Mikä sitten olisi paras lääke pienipalkkaisten asumisen kalleuteen? Vaihtoehtoina ovat joko suuremmat palkat tai halvemmat vuokrat. Kun palkkoja ei olla kilpailukyvyn nimissä korottamassa, pitäisi asumiskuluja alentaa. Siksi asuntorakentamisen voimakas lisääminen on koko yhteiskunnan etu.
Asuntotuotantotarve vuoteen 2040 mennessä on
arvioitu noin 30 000 asunnoksi vuodessa. Vieläkin merkittävämpää on, että 95 prosenttia asunnoista pitäisi rakentaa 14 suurimmalle kaupunkiseudulle
Mutta rakentaminen ei yksin riitä. Asumiskustannusten nousulle pitää olla myös muita jarruja, jotta asuminen ei haukkaa liian suurta osaa pienituloisten kukkarosta. Valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoista saa periä vain omakustannusvuokraa, mutta ARA-vuokra-asuntoja on jo pitkään vapautunut enemmän rajoituksista kuin uusia on rakennettu.
Kovan rahan vuokrien sääntelystä Suomessa luovuttiin kokonaan 1990-luvun puolivälissä. Sijoitusasunnoista onkin tullut epävakaina aikoina tuottoisa bisnes, mutta onko järkeä sallia tehdä vähävaraisten ja pienipalkkaisten ihmisten asumisesta aina vain kalliimpaa?
Helsingin Sanomat, joka siis aprillipäivänä oli huolissaan asumisen kalleudesta, antoikin jo kaksi päivää myöhemmin (3.4.) vinkkejä, ”jotka jokaisen suomalaisen pitäisi muistaa vauraamman eläkeajan takaamiseksi”. Lehden mukaan itselleen voi esimerkiksi ostaa sijoitusasuntoja, ”joiden vuokratulot voivat olla merkittävä lisä eläkkeen päälle”. Jos jokainen suomalainen toimisi näin, niin kukapa niitä sijoitusvuokria maksaisi?
Korkeita vuokria maksetaan koko ajan kasvava määrä yhteisestä kassastamme: suorat asumistuet ovat nousseet vuoden 2008 yhdestä miljardista eurosta viime vuoden 1,7 miljardiin euroon. Lisäksi asumiskuluja maksetaan toimeentulotuesta noin 300 miljoonaa euroa.
Suomen kaupungistumista on tähän asti ohjannut tietoinen sosiaalisen sekoittamisen asuntopolitiikka. Sen avulla olemme toistaiseksi välttäneet suuret erot eri asuinalueiden välillä. Jatkossa tarvitsemme lisää niin asuntopolitiikan kuin yleensäkin yhteiskuntapolitiikan työkaluja, jotta kaupungistuminen Suomessa jatkuisi suotuisilla raiteilla.
Asuntokysymystä ei voida ratkaista vain asuntomarkkinoiden avulla. Tarvitaan laajaan yhteistyöhön perustuvaa asuntopolitiikkaa, jotta tarjolla on riittävästi kohtuuhintaisia asumispalveluita. Tarvitaan valtion ja kuntien vahvaa yhteistä tahtoa: uudet maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-sopimukset on saatava pikaisesti voimaan ja toteutukseen.
Samalla on aika pohtia, millaista on uuden monikulttuurisen Suomen urbaani elämänsyke? Millaisia uusia asuntoalueita rakennamme? Miten kehitämme vanhoja alueita? Miten edistämme sosiaalista eheyttä? Miten käy kaupungistumisen kääntöpuolella – siinä Suomessa jossa väki vähenee ja vanhenee kaupunkejakin nopeammin?
Sadassa vuodessa olemme ottaneet huiman loikan Saarijärven Paavosta Kallion kaduilla hengaavaan ”Hipsteri-Paavoon”. Mutta matka jatkuu kohti entistä urbaanimpaa Suomea.
Kirjoittaja on Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn johtaja.