Kolmen historiantutkijan – Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen – yhdessä kirjoittama teos Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet osoittaa lopullisesti virheelliseksi monta vuosikymmentä tämän asian ympärillä harjoitetun hyssyttelyn.
Amerikkalainen historiantutkija Charles Leonard Lundin julkaisi jo vuonna 1957 kirjan Finland in the Second World War, joka osoitti, että monien johtavien suomalaisten Saksa-yhteydet ja fasistiset mielialat olivat 30-luvulla merkittäviä. Välittömästi julki tultuaan Lundinin kirja sai raivoisan tuomion professori Arvi Korhosen pitkässä artikkelissa Suomen Kuvalehdessä, josta tuli Suomessa virallinen totuus.
Silvennoisen ja kumppaneiden uusi kirja ei pöyhi tämän episodin historiaa, mutta toteaa että suomalaisen fasismin olemassaolon ympärillä on vuosikymmeniä vallinnut merkillinen omerta, vaikenemisen ja vähättelyn kulttuuri. Hajanaisia erillistutkimuksia on ilmestynyt, mutta selkeää kokonaisesitystä suomalaisista fasisteista ei ole aiemmin kirjoitettu.
Samaa juurta kuin muukin fasismi
Kirja kertoo 1900-luvun viiden ensimmäisen vuosikymmenen suomalaisten fasistien tarinan loogisesti, uskottavasti ja mukaansa tempaavasti. Kirja on myös poikkeuksellisen hyvää ja nautittavaa kieltä. Sitä tuskin voi lukea viaksi kirjalle, jolle sen sisällön vuoksi on syytä toivoa mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.
Suomalaisella fasismilla oli erityispiirteensä, mutta kirjan yksi pääargumentti on, että se on ollut täysin samaa juurta kuin eurooppalainen fasismi yleensä. Yleinen aatteellinen tausta on haettava 1800-luvun jälkipuoliskon nationalismin noususta, mutta radikalisoituminen aivan erityisesti ensimmäisen maailmansodan rintamaveteraanien sodan jälkeisestä pettymyksestä. Tässä katsannossa Suomen kansalaissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa.
Suomen suuriruhtinaskunnan autonomia oli erinomainen kasvualusta radikalisoituvalle nationalismille. Suunnilleen tasan vuodesta 1900 se alkoi saada kolhuja Venäjän valtakunnan yhtenäistämispolitiikasta.
Suomessa aika koettiin sortovuosina. Ensin siihen toivat helpotusta suurlakko ja yksikamarisen eduskunnan perustaminen, mutta pian taas pettymystä Pietarin hallinnon otteen uudelleen kiristyminen. Ryssä oli vihattu ja kirottu ryssä jo ennen Suomen itsenäistymistä ja sisällissotaa.
Vaalit pettymys nationalisteille
Yksikamarisen eduskunnan perustaminen ja sen ensimmäiset vaalit olivat nationalisteille hirvittävä pettymys. Vaalit toivat eduskuntaan valtavan määrän työläisten edustajia vaatimuksineen. Sitä ei orgaanisen ja harmonisen kansakokonaisuuden ihanteen sisäistäneessä ”isänmaallisessa” ajattelussa voitu pitää mitenkään rakentavana.
Kun sitten ajauduttiin sisällissotaan, alkoivat Neuvosto-Venäjällä vallan kaapanneet bolševikit ja Suomen poliittisesti järjestäytyneet työläiset näyttäytyä yksinä ja samoina kansakuntaa hajottavina kommunisteina.
Suomalaiset fasistit -kirja kerii auki suomalaisten fasistien historiaa, merkkihenkilö merkkihenkilöltä ja järjestö järjestöltä. Fasismi pelkää ja inhoaa demokratiaa. Fasistien unelma pitkin 20-lukua oli vallankumous ja kansanvaltaisen hallituksen korvaaminen autoritaarisella. Se johti lapuanliikkeen manifestaatioihin ja lopulta hallituksen taipumiseen säätämään niin sanotut kommunistilait, joiden avulla osa epämiellyttäviksi koetuista kansanedustajista saatiin siivotuksi pois eduskunnasta.
Se oli kuitenkin suomalaisen fasismin Pyrrhoksen voitto, sillä maltillisemmat katsoivat, että pidemmälle ei sovi mennä. 30-luvulla Suomi jäi ”autoritaariseksi demokratiaksi”.
Uusi hetki talvisodan jälkeen
Fasismin uusi hetki koitti talvisodan jälkeen, kun alkoi olla selvää, että Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Suurin piirtein koko kansa tuki jatkosotaan ryhtymistä sillä ajatuksella, että menetetty Karjala hankitaan takaisin ja entiset rajat saadaan palautetuiksi.
Jatkosota tarjosi kuitenkin myös mahdollisuuden kaivaa esiin 20-luvun heimoaatteet ja kaavailut Suur-Suomen luomisesta. Unelmat autoritäärisestä Suomen valtiosta Saksan voitettua maailmansodan saivat vahvasti tuulta siipiensä alle. Suomalaisen fasismin toinen menestyksen kausi alkoi tulla tiensä päähän, kun Saksa kärsi tappion Stalingradissa vuoden 1942 lopussa.
Kirjan tekijät sanovat, että heidän motiivinsa ei ollut vain kirjoittaa kirja, jonka puute puhtaasti historian tuntemuksen näkökulmasta on ollut ilmeinen. He halusivat kirjoittaa kirjan myös siksi, että eurooppalaisessa ja suomalaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ja asenteissa on juuri nyt sellaista, joka hälyttää fasismin tai ainakin paljon saman sukuisen poliittisen ajattelun leviämisen vaarasta.
Oula Silvennoinen, Marko Tikka, Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. WSOY 2016. 400 sivua.