Kiitos Matti Nykäsen, Suomi on näyttävämmin kuin koskaan esillä angloamerikkalaisessa elokuvassa. Mattia esittää jokseenkin yhtä pojumainen Edvin Endre. Ollaan 1988 Calgaryn talviolympialaisissa, joissa ”Lentävä suomalainen” voittaa kolme kultaa.
Matkalla 90 metrin mäkitorniin Nykäsen lausumaksi on pantu urheilufilosofiaa, jolla hän lunastaa paikkansa mäkihypyn zen-mestarina. Matti muistaa samalla kertoa viehtymyksestään viinaan ja seksiin: ”Ryyppäisin ja naisin koko ajan, jos en hyppäisi”.
Nykänen osoittaa kohtauksessa kannustavan sanomansa toisen ääripään mäkikotkalle, britti Eddie Edwardsille.
Leffan nimihenkilö Eddie ”the Eagle” Edwards työskenteli rakennuksilla rapparina tullessaan valituksi Ison-Britannian olympiajoukkueen ainoaksi mäkihyppääjäksi.
Jos brittiä pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, niin se olisi ainutlaatuinen. Määreen tueksi löytyy monia piirteitä, kuten esimerkiksi korkeanpaikankammo. Aiheellinen kysymys kuuluu: miten tällainen hemmo päätyi mäkihypyn pariin?
Elokuva antaa kysymykseen riittävästi vastauksia tehden sen myös aika hauskasti. Näkökulma pääosan joka paikan antisankaria kohtaan on leppoisa, lempeä ja hyväntahtoinen.
Eddie the Eagle on draamakomedia ja sovinnainen elämäkertafilmi epäsovinnaisesta nuorukaisesta. Leffa on myös taatusti erilainen urheilufilmi.
Eddien vaiheita Calgaryn huipennukseen aletaan kelata lapsuudesta. Pikkupoikana Eddiellä on suuri into milloin minkin lajin olympiaedustajaksi.
Laji toisensa jälkeen osoittautuu mahdottomaksi – laatikkoon kertyy iso pino särkyneitä rillejä. Eddien tuntomerkkeihin kuuluivat isokokoiset lasit. Huurun kerääntyminen niihin tai ilkkujat vierellä eivät lannista hänen innostustaan, ei edes paha kaatuminen harjoituksissa Oberstdorfissa.
Mätkyn seurauksena Eddie saa valmentajan. Hahmo (Hugh Jackman) on täysin kuvitteellinen. Hahmon siivellä mukaan hivutetaan toinen amerikkalainen huippuvalmentaja (Christopher Walken). Tämä sivujuonne tuo suuren sovinnon hetkiin pientä nyyhkettä miesten kesken (male weepie).
Tosi ja taru menevät leffassa luontevasti ristiin, oleellisin tuntuu olevan kohdallaan. Elokuvan perusteella Edwardsissa on kieltämättä aineksia koomiseksi hahmoksi, mutta ilkeilyn tielle ei (tietenkään) ole lähdetty. Tilannekomiikalla on silti leffassa itseoikeutettu paikkansa.
Meininki on railakasta ja raikasta, omalla tavallaan viatonta. Tämä tekee oikeutta nimihenkilön urheilijan persoonan puhtaudelle: Eddie Edwardsissa tavataan totaalinen amatööri. Käsityksen onnettomasta tunarista hän kääntää voitokseen, ja niin tapahtui myös oikeasti: mitalit jäivät haaveeksi, mutta yleisö rakasti Eddietä.
Työvoiton roolissaan ottaa myös pääosan Taron Egerton. Näköisyys on saatu sopivalla maskilla kuntoon, ja luonnepuoli vain vahvistuu tapahtumien edetessä. Brittinäyttelijä tavoittaa osuvasti Edwardsin lapsenomaisen innostuneisuuden ja peräänantamattomuuden.
Piirteisiin liittyy punaisena lankana kulkeva tuttu teema siitä, miten mahdottomasta tehdään mahdollinen. Tuloksena on omanlaisensa tuhkimotarina, jossa mäkikisojen viimeisen ohella – ainakin kiertoteitse – juhlitaan periamerikkalaista yrittämismentaliteettia (”fighting spirit”). Tämä painottuu myös valmentajien osassa.
EDDIE THE EAGLE (Englanti-USA-Saksa, 2016). Ohjaus: Dexter Fletcher. Käsikirjoitus: Sean Macaulay, Simon Kelton. Pääosissa: Taron Egerton, Hugh Jackman, Christopher Walken, Jim Broadbent, Edvin Endre. Ensi-ilta on 1. huhtikuuta.