Herra Jumala miten vitaalista teatteria!
Muun muassa näin arvioitiin Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen kulttiteokseksi noussutta Lapualaisoopperaa tuoreeltaan 50 vuotta sitten. Helsingin Ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlanumeroksi valmistunut musiikkinäytelmä sai ensi-iltansa maaliskuun 21. päivän iltana 1966, samaan aikaan kun vasemmiston murskavoittoon päättyneiden eduskuntavaalien ääniä laskettiin. Eduskuntaan tuli valituksi myös Lapualaisoopperan libretisti Arvo Salo sosiaalidemokraattien listoilta.
Lähes päivälleen viidenkymmenen vuoden kuluttua, sunnuntaina 20. maaliskuuta Lapualaisooppera heräsi merkkipaalunsa kunniaksi eloon synnyinsijoillaan, Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Eikä uhmaa, vimmaa ja vitaliteettia puuttunut nytkään. Nostalgiaa ja suuria tunteita tarjonnut näyttämöllinen konserttitoteutus oli houkutellut yleisökseen sekä aikalaisia presidentti Tarja Halosesta alkaen että laajalti myös nuorempia sukupolvia.
Kaksi loppuunmyytyä konserttia saavat jatkoa ensi kesänä Mustikkamaan kesäteatterissa, jonne Ylioppilasteatteri tuo näytelmän uudistettuna.
Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon ja Ylioppilasteatterin yhteistyönä toteutettu juhlakonsertti oli koreografialtaan pelkistetty ja puitteiltaan vaatimaton. Kertojan (Linda Wallgren) yleisölle lukema koossapitävä käsikirjoitus pääsi näin oikeuksiinsa. Kokonaisuus oli ruudikas, ryhdikäs ja uljas, liioista tehosteista ja ylinäyttelemisestä vapaa.
Lauri Maijalan roolisuoritus Vihtori Kosolana, Jumalan valitsemana kansanjohtajana, oli mielipuolisuudessaan uskottava. Sen rinnalla Maruska Veronan esittämä Lyyti, punainen kansanedustaja, näyttäytyi tolkun ihmisen perikuvana. Lapuanliikkeen miehille demokratiaa ja rauhantyötä peräänkuuluttanut Lyyti oli kuitenkin punahuora, jolle tuli panna sulku suuhun ja korkki perseeseen. Kuulostaako tutulta?
Illan sykähdyttävin hetki ja samalla luonnollinen kliimaksi oli tietenkin loppulaulu Me emme tee mitä emme tahdo, jota tulivat esittämään myös paikalla olleet Lapualaisoopperan alkuperäiset tekijät.
Sama kaiku on askelten
Lapualaisooppera on saanut legendaarisen, jopa tarunhohtoisen maineen. Se muistetaan sukupolvensa symbolina. Kantaesityksen ohjasi Kalle Holmberg ja sitä oli tekemässä koko joukko myöhempiä eturivin laulajia, näyttelijöitä ja teatterintekijöitä.
Lapualaisooppera ihastutti ja vihastutti, ja sen arvioitiin traumatisoineen tekijänsäkin, koska tämän järistyksen jälkeen oikein mikään ei tuntunut miltään. Näytelmää esitettiin 1960-luvun loppuvuosina lukuisissa ammatti- ja harrastajateattereissa. Ylioppilasteatteri purkitti Lapualaisoopperan laulut Tammen julkaisemana kirjalliselle äänilevylle ja vieraili esityksineen moniaalla, Ruotsin Kuninkaallisen draamateatterin suurella näyttämölläkin. Kaikki halusivat päästä Lapualaisoopperan taikapiiriin.
Historia on osoittanut käyttönäytelmäksi syntyneen Lapualaisoopperan olevan kestävää laatua. Karkaistua terästä ja rautaa joka ei ruostu, kuten näytelmässä sotahullun rettelöitsijän karikatyyrihenkilö määrittelee lapuanliikkeen kovimman ydinjoukon.
Lapualaisoopperan tekstiä lukiessaan voi nimittäin hämmästyä siitä, kuinka osuvasti se kuvaa itse asiassa juuri tämän hetken poliittis-yhteiskunnallista tilannetta. Sama vanha kaiku on askelten, kertovat uutiset Suomesta ja maailmalta. Kaikenlaisen vastakkainasettelun tehdessä paluutaan, murhapolttojen taas tultua päiväjärjestykseen, toivoisikin jo 2000-luvun alussa renessanssin kokeneen näytelmän syttyvän jälleen kunnon roihuun.
Lapualaisoopperalle on tilausta, tässä ja nyt.