Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Joulu on joka vuosi, mutta juhannus vain kerran kesässä. Pääsiäisestä suomalaiset eivät sano mitään, sillä sen ajankohta heittelee rajusti: välillä juhlitaan nietosten keskellä ja välillä loppukevään hikisessä paisteessa.

Heittelehtiminen johtuu erikoisesta laskemistavasta. Vaikka kristillinen pääsiäinen on juutalaisen pesahin jatke, ajankohdan määrittelyyn tarvittiin 1700– ja 1800-luvun taitteessa matemaatikkojen ruhtinas Carl Friedrich Gauss. Sama saksalaisoppinut keksi Gaussin käyrän, joka on aiheuttanut koululaisille yhtä paljon harmia kuin Cooperin testi.

Olemme oppineet koulussa, että pääsiäinen on ”kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina”, mutta näin yksinkertaisessa tai suorastaan populaarissa hokemassa ei oteta huomioon lukuisia tähtitieteellisiä ja teologisia muuttujia.

Myös Gauss oli helisemässä. Työtunteja kirjaamatta ja lomia pitämättä hän sai väännettyä viimein kaavan, joka pani pääsiäiset oikeille paikoille tai ainakin lähelle niitä.

Yleisönosastoissa on kiivailtu vuosia Jeesuksen syntymäpäivästä ja vedottu ennen muuta lampaisiin. Eihän Betlehemin kedoilla lampaita keskellä talvea paimennettu!

ILMOITUS

Jos nyt kävisi niin, että joulu siirrettäisiin toisaalle, mukana siirtyisivät juhannus (puoli vuotta jouluun) ja Marian päivä (yhdeksän kuukauden raskausaika jouluun). Pääsiäisen seuralaisia ovat puolestaan palmusunnuntai, helatorstai ja helluntai.

Hiusten halkominen on kuitenkin turhaa, sillä vuotuisjuhlien paikan määrää Raamatun sijasta aurinko: joulu on sidoksissa talvipäivänseisaukseen, juhannus kesäpäivänseisaukseen, pyhäinpäivä syyspäiväntasaukseen ja pääsiäinen kevätpäiväntasaukseen.

Pääsiäinen, juhlista primitiivisin, on outo yhdistelmä auringon- ja kuunpalvontaa. Taustalla täytyy olla muinaisia kuunjuhlia, joita vietettiin erityisesti Babyloniassa, itämaan tietäjien, maagien ja astrologien valtakunnassa. Kuu oli babylonialaisille taivaan kuningatar ja maa oli kuun lapsi.

Juutalainen kuukalenteri pohjautui muinaisina aikoina silmämääräisiin havaintoihin. Kun tehtävään palkatut tarkkailijat ilmoittivat, milloin kuu oli putkahtamassa taivaan kohdusta, suuri neuvosto julisti kuukauden alkaneeksi.

Läpi vuoden toistuneet uudenkuunjuhlat ovat paljolti unohtuneet, mutta Paavali Tarsolainen tunsi ne hyvin. ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä”, Paavali ohjeisti Kolossan seurakuntaa.

Vanhat kulttuurit yhdistivät kuun naiseen ja auringon mieheen. Betlehemin kedoilla naisten ja kamelinaaraiden kaulassa riippui kuukoruja, ja uudenkuun feminiinisissä juhlissa molemmat saivat levähtää ja viettää laatuaikaa.

Kristillisessä taiteessa Neitsyt Maria nousi pian kuunsirpille ja suomalaisissa kansanrunoissa hän asteli ”kuun kehällä ja päivän päärmeellä”. Jeesuksen olemukseen ja tarinaan vaikutti vahvasti Solin, auringonjumalan, kultti, josta keisari Aurelianus teki vuonna 274 Rooman valtionuskonnon.

Voittamatonta aurinkoa – Sol Invictusta – juhlittiin talvipäivänseisauksen aikaan 25. joulukuuta, joten Jeesuksen syntymähetki sijoittui luontevasti samalle kohdalle.

Franciscus Assisilainen ylisti Aurinkolaulussaan kaunista ja säihkyvää Veli Aurinkoa, joka oli loistossaan korkeimman kuva. Ja ortodoksisessa pääsiäiskaanonissa laulettiin, miten ”yrttien kantajanaiset ikään kuin etsien päivää kiiruhtivat muinoin varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo”.

Venäläisten sunnuntai on hurskaasti ”voskresenje”, ylösnousemus, ja romaanisissa kielissä sunnuntai juontuu Herran päivästä, Dies Domini. Meillä Suomessa vietetään kuitenkin Auringon päivää, Dies Solis.

Suomalainen pitkäperjantai oli entisaikaan pilvinen, koska aurinko oli kuollut, mutta pääsiäissunnuntain aamuna se nousi kuolleista ja tanssi keikkuen, lipattaen ja riemuiten. Tanssia kiivettiin joukolla katsomaan ja kaikki mäet olivat – paitsi maaseudulla – myös Helsingissä auringonpalvojia mustanaan.

Entä mitä on sanottava Vapaudenpatsaasta, joka heiluttaa New Yorkin edustalla soihtua? Patsas on esittävinään roomalaista Libertas-jumalatarta, mutta tyylipuhdas sädekruunu on lainaa personoidulta auringolta.

Anglosaksien hedelmällisyysmenoissa jumalatar Ostara oli tärkeä hahmo. Ostaran nimi tarkoittaa auringonnousua, kun taas englannin ”easter” ja saksan ”Ostern” tarkoittavat pääsiäistä sekä ”east” ja ”Osten” itää, sarastuksen ilmansuuntaa.

Suomen kielessä pääsiäisellä ja idällä ei ole yhteyttä, joten joku perinneviisastelija on halunnut korvata pääsiäisen ”itäjäisellä”. Kuinka tahansa, rairuohoa meilläkin idätetään ja koristellaan pupuilla ja munilla, Ostaran pyhillä tunnuksilla.

Maan päällä Ostara liikkui aina jäniksen hahmossa ja muni uskovaisilleen värikkäitä munia. Vastalahjana nämä ojensivat tuoreita yrttejä, kukkia ja makeita suupaloja.

Jänis nivoutuu pääsiäiseen myös toista kautta. Egyptiläisille, kelteille ja kiinalaisille jänis on ollut kuueläin, jonka tummana pomppiva hahmo erottuu täydenkuun pinnalta.

Muinaissuomalaisten Idätär, Kuutar ja Päivätär vastasivat ehkä Ostaraa, mutta nykyisissä vuotuisjuhlissa naisilla ei ole juurikaan sijaa. Joulun päätähtiä ovat Jeesus-lapsi ja joulupukki ja juhannuksen Johannes Kastaja ja sepalus auki hukkuva juomaveikko. Pyhäinpäivä oli vanhalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä.

Pääsiäinen on jälleen poikkeus, mutta tuolloinkaan naiset eivät puno hopeisia ja kultaisia rihmoja, vaan silpovat trulleina karjaa ja lentävät irstaina noita-akkoina vasten pyöreänä mollottavaa kuuta.